Kevättalvella 1942 kuusivuotias Kaija otti nelivuotiasta Anjaa kädestä kiinni, eikä päästänyt irti.
Tukholmaan lähtevässä laivassa oli hämärää. Vain muutama lyhty loi muotoja pienille matkustajille.
Meri oli kylmä ja jäinen. Laiva oli täynnä hätääntyneitä ja itkeviä lapsia.
– Kaikki huusivat äitiä, sen muistan.
Anja Huhtala oli nelivuotias, kun äiti ja isä tekivät raskaan päätöksen lähettää lapset Ruotsiin sotaa pakoon. Huoltajana ja ainoana turvana oli kuusivuotias isosisko. Muistikuva rohkeasta ja varmasta Kaija-isosiskosta on piirtynyt Anjan mieleen lähtemättömästi.
Mutta isosisko pystyi pitämään huolta pienemmästään vain hyisen laivamatkan ajan.
Lasten tukkamalli kertoo rankan ajan
Suuren näyttelyhuoneen nurkasta katsoo vakavailmeisiä ihmisiä. Kuvassa on Anja Huhtalan perhe. Sota on ohi. Perhe on jälleen yhdessä. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta ei ole.
Kankaanpään taidemuseon siirtolaisuudesta kertovaan näyttelyyn on koottu kaksikymmentä erilaista tositarinaa siirtolaisuudesta ja pakolaisuudesta satavuotiaassa Suomessa. Yksi tarina kertoo Anja Huhtalan matkan.
Ensin Huhtalan perheelle tuli lähtö pois sodan jaloista Karjalasta, sen jälkeen perheen lapset vielä lähetettiin kahdesti sotaa pakoon Ruotsiin. Nurkkauksessa olevassa perhekuvassa vakavailmeisten lasten tukat on leikattu kaikki samalla tavalla.
– Katso nyt meidän tukkiakin. Kaikesta näkee, että elimme hyvin rankkaa aikaa, sanoo Huhtala.
Pohjois-Satakunnassa sijaitsevassa Kankaanpäässä on aina ollut lähtijöitä ja tulijoita. Sata vuotta sitten muuttoliike Amerikkaan ja Kanadaan vei mennessään paikkakunnan ihmisistä jopa neljäsosan. Osa palasi takaisin. Liikehdintä jatkui edelleen, myöhemmin erityisesti Ruotsin työpaikat ja leveämpi leipä houkutti.
– Samanlaisista syistä on lähdetty aina. Osa etsii parempaa elintasoa ja osa turvaa. Osa muuttaa rakkauden perässä, sanoo Kankaanpään museon amanuenssi Anu Forss.
Sisarusten raastava ero
Laiva halkoi hyistä talvista merta. Lopulta tultiin Tukholmaan. Aikuiset ihmiset puhuivat eri kieltä, eikä nelivuotias Anja ymmärtänyt sanaakaan.
Isosiskoa otettiin kädestä kiinni ja lähdettiin kuljettamaan eri suuntaan.
– Se oli pelkkää kauhua, sanoo Huhtala.
Hysteerisesti itkevä kuusivuotias Kaija yritti tarttua kaikkeen mistä sai kiinni. Sormet saivat otteen pöydänjalasta. Nelivuotiaan Anjan mieleen jäi näky, kuinka pöytä meinasi kaatua. Pikkusisko ei saanut jäädä yksin. Mutta sisko vietiin eri suuntaan, eikä kukaan selittänyt miksi.
Anja muistaa vuosikymmenten jälkeenkin elävästi, kuinka Tukholman rautatieasemalla tuoksui appelsiini.
– Meidät vietiin eri perheisiin eri puolille Ruotsia, minä päädyin Vesteråsiin, sanoo Anja Huhtala.
Huhtalan perhe Ruotsissa osoittautui lämpimäksi ja hyväksi. Pieni nelivuotias otettiin heti osaksi perhettä. Hän sai isosiskon neljä vuotta vanhemmasta Inga-Lenasta.
– Sain perheeltä kauniin taulun heti kun tulin, koska itkin niin valtavasti koti-ikävääni.
Pientä tyttöä esittävä ovaalin muotoinen taulu on mukana myös näyttelyssä. Se on aseteltu pieneen matkalaukkuun. Mukana on myös dokumentteja, jotka Huhtala haki siskonsa kanssa Helsingistä ministeriöstä. Ne ovat Huhtalalle erityisen tärkeitä.
Kankaanpään museon lähellä on nykyään Niinisalon vastaanottokeskus. Sen asukkaat pitävät Kankaanpään muuttoliikkeen elävänä edelleen. Museon näyttelyssä on mukana afganistanilaisen lapsiperheen tarina, joka ei ole saanut oleskelulupaa toiveistaan huolimatta. Heillä voi olla edessään vastentahtoinen lähtö.
Museon aulassa on kartta, johon on merkitty tulijat ja lähtijät. Pienet liput on aseteltu laajasti pohjoisen pallonpuoliskon päälle Afganistanista Amerikkaan saakka.
– Kaukaa idästä on tultu ja kauaksi länteen lähdetty, tiivistää muuttoliikkeen suuntia amanuenssi Anu Forss.
Loukkaava keskustelu jatkuu
Pieni Anja unohti suomen kielestä kaiken muun paitsi äidin ja kahvipannun. Suomeen palasi kielitaidoton lapsi. Sisko tuli myös takaisin. Vajaata vuotta myöhemmin sotaa paettiin toistamiseen Ruotsiin. Silloin matkaan lähti myös veli.
Lähdöt ja paluut ovat piirtyneet mieleen valtavina järkytyksinä. Uuteen kieleen ja ympäristöön piti sopeutua omin voimin.
– Otettiin vain kädestä kiinni ja lähdettiin taluttamaan jonnekin. Kukaan ei kertonut omalla kielellä mitään, sanoo Huhtala.
Moni sanoi silloin, että miksette pysyneet siellä Karjalassa. Se oli hyvin loukkaavaa. Ymmärrän näitä tänne tulevia ihmisiä todella hyvin. Anja Huhtala
Lopulta Anja Huhtala oppi molemmat kielet vahvoina. Side Ruotsissa olevaan perheeseen säilyi tiiviinä. Ruotsinsisko antoi Anjalle hopeasta ja emalista tehdyn kaulakorun, joka on nyt tarinana myös Kankaanpään museossa. Rohkea Kaija-isosisko muutti Amerikkaan ja veli Sveitsiin. Anja teki elämäntyönsä pankissa ja sai kaksi poikaa.
Kolmesti vasten omaa tahtoaan lähtemään joutunut Anja Huhtala on seurannut maahanmuuttokeskustelua ihmeissään. Hän huomaa siinä paljon samoja piirteitä, kuin miten aikoinaan Karjalasta pakoon lähteneiden kohdalla keskustelua käytiin.
– Moni sanoi silloin, että miksette pysyneet siellä Karjalassa. Se oli hyvin loukkaavaa. Ymmärrän näitä tänne tulevia ihmisiä todella hyvin. Kaikilla on oikeus elää.