Suomen sisällissota sata vuotta sitten vaati kaikkiaan 38 000 uhria. Ihmisiä menehtyi rajujen taisteluiden lisäksi teloituksissa ja vankileireillä nälkään ja tauteihin.
Kaikkialla ei kuitenkaan taisteltu. Joissakin Suomen kunnissa osapuolet kuitenkin pyrkivät ratkaisemaan asiat rauhanomaisesti ilman taisteluita.
Yksi näistä kunnista oli Vesanto Pohjois-Savossa. Se oli kunta, jossa ei perimätiedon mukaan ammuttu laukaustakaan sisällissodan aikana.
Vesantolaisen Juhani Jäntin isoisä oli yksi rauhantekijöistä Vesannolla. Jäntti kertoo, miten "viisi viisasta miestä ja yksi viisas nainen" kunnan päättävissä elimissä kokoontuivat yhden pöydän ääreen sodan syttyessä. Aiheena oli, että mitäs nyt tehdään, kun on sovussa eletty tähänkin asti.
– Päätettiin, että kerätään pitäjän aseet yhteen paikkaan. Avaimet annettiin kirkkoherralle. Silloin oli isommat asiat kyseessä, mutta sopu löytyi, Juhani Jäntti tarinoi.
Yksittäisiä vesantolaisia lähti taisteluihin muualle, mutta kotipitäjässä taisteluja ei käyty.
Nuori kirkkoherra oli rauhan pääarkkitehti
Vesannon rauhansopimuksen pääarkkitehti oli nuori kirkkoherra Niilo Kinos, joka oli tuolloin vain 26-vuotias. Vesannon nykyinen kirkkoherra Jarmo Paananen on myös hyvin perehtynyt rauhansopimuksen taustoihin.
– Täällä ei ole ollut koskaan merkittävästi teollisuutta, että sen myötä kasvaneet poliittiset asenteet olisivat ehtineet täällä vaikuttaa. Torppareita ei ole ollut kovin paljon ja jos olikin, eivät he ehtineet täällä vielä orientoitua poliittisesti.
Paananen pohtii myös, että Vesanto on aina ollut salliva pitäjä, koska asutusta on tullut muinaisen verovapauden houkuttelemana runsaasti naapurimaakunnista.
– Omatoimisuus on ollut pakollista ja se on kasvattanut hyvin vahvan kulttuuriharrastuksen. Kaikki tämä suojelee kärjistyksiltä.
Moni kunta yritti samaa – sodan todellisuus iski kuitenkin silmille
Historiantutkija Kimmo Kontio sanoo, että sisällissodassa tehtiin kolmisenkymmentä paikallista rauhansopimusta. Osa niistä oli taktisia, mutta suuressa osassa pyrittiin aidosti välttämään aseisiin turvautuminen.
Kontion mukaan punaisella puolella taustalla oli aatteellista pasifismia, jota sosiaalidemokraattinen nuorisoliike ja erityisesti naisliitto levittivät aktiivisesti ympäri maata vuonna 1917. Valkoisella puolella taas esimerkiksi Arvid Järnefelt toivoi tilaisuuksissaan väkivallasta pidättymistä.
– Käytännössä luvattiin olla perustamatta kaarteja ja luvattiin riisua kaartit aseista tai pysyä aloillaan, hän sanoo.
Alueelliset rauhansopimukset kuitenkin yleensä epäonnistuivat sodan melskeessä. Esimerkiksi Kuopiossa oltiin aluksi rauhassa, mutta taistelut kuitenkin alkoivat. Samoin kävi Kajaanissa, kun rauhansopimuksen tehneen suojeluskunnan päällikkö vaihtui 31.1.
Ruovedellä Pohjois-Hämeessä tehdyn rauhansopimuksen sinetiksi laulettiin yhdessä sovintohengessä kokouksen päätteeksi "Juokse porosein". Sopimus tuli kuitenkin pian pätemättömäksi, kun Ruovesi joutui rintamalinjan keskelle, Kimmo Kontio kertoo.
Sovintosopimuksia tehtiin myös Satakunnassa Parkanossa, Oulussa Limingassa, Savossa Juvalla ja Savonrannalla sekä Leppävirran syrjäkylillä. Muualla rauhansopimuksia oli helmikuun alussa paikoin Peräpohjolassa, Karjalassa Korpiselällä ja Kiteellä sekä Pihtiputaan Muuraisjärvellä. Muhoksella suojeluskunta kävi työväen järjestyskaartin kanssa yhteistoimintaneuvotteluja vielä 30.–31.1.
Kimmo Kontio kertoo edelleen, että neuvottelukosketuksia ilman varsinaista sopimusta tehtiin ainakin Sysmässä, Sumiaisissa, Oulussa ja Mikkelissä.
"Viimeistään keväällä 1918 jaettiin väki luotettaviin ja ei-luotettaviin"
Käytännössä sotimattomuudella ei kuitenkaan ollut paljoakaan merkitystä, sanoo tutkija ja Suomen historian dosentti Marko Tikka. Hänen mukaansa keväällä 1918 Suomen kaikissa kunnissa perattiin punaisia tukeneet henkilöt.
– Tässä yhteydessä niin sanotuissa valtiorikosoikeuksissa tuomittuja taitaa löytyä melkein jokaisesta Suomen kunnasta. Vaikka sodan alussa olisi tehty aselepo, viimeistään valtiorikosoikeuden prosessin takia kunnassa jaettiin väki keväällä 1918 valtiollisesti luotettaviin ja ei-luotettaviin, Tikka sanoo.
On ollut karmeaa. Veikko Matilainen
Kimmo Kontio huomauttaa, että valkoisella sodan voittaneella puolella väkivallan käytöstä pidättäytyminen tai edes aikomukset siihen eivät olleet mikään meriitti. Se oli päinvastoin osoitus vaarallisesta ajattelutavasta.
– Yritykset rauhaan rikollisena pidetyn ja sellaisena tuomitun vastapuolen kanssa eivät olisi voineet saada minkäänlaista ymmärtämystä.
Punaisten mielenkiinto puolestaan kohdistui Kontion mukaan siihen, miksi vallankumous epäonnistui. Silloin rauhantekijät tai rauhantavoittelijat eivät suinkaan olleet sankareita, vaan paremminkin luokkapettureita.
"Sovinnon tie on paras"
Vesannon vanhin mies Veikko Matilainen ei ollut vielä sisällissodan raivotessa syntynyt. Hän muistaa kuitenkin vanhempiensa tarinat sodasta.
– On ollut karmeaa. Ei ainakaan sisällissotia pitäisi tulla. Sille ei mahda mitään, jos joku hyökkää Suomeen, 97-vuotias Matilainen pohtii.
– Sovinnon tie on paras.
