Purevassa tammikuun pakkasessa kiemurteli pitkä jono miehiä. Yksi miehistä oli parikymppinen Pekka Kauppinen, jota jonon alkupäässä oleva teltta veti oudosti puoleensa.
Se oli strippariteltta, jonka suulla käytettiin välillä näytillä bikineihin puettua nuorta naista. Se hämmästytti nuorta Pekkaa.
– Tuntui suoranaiselta ihmeeltä, että miten ne pystyi, että tyttö ei paleltunut! hän muistelee.
Se 1970-luvun alun päivä on painunut Kauppisen mieleen iäksi. Hän oli vasta nuori “mualaispoika” ja Kuopion Tammimarkkinat tapahtuma, jonka tarjontaa on vaikea kuvata nykylukijalle. Ehkä voisi sanoa, että perinteiset talvimarkkinat olivat hulluimpina päivinään kuin supermarketti, tivoli, eläintarha ja televisio yhdessä.
Juuri markkinoiden striptease-esitykset olivat niitä, jotka jättivät lähtemättömät muistot Kauppiseen ja moneen muuhun. Arvot olivat silloin toiset kuin nyt, eivätkä tanssijan omat oikeudet vaivanneet nuorukaisen päätä. Hänelle kolmenkymmenen asteen pakkasessa riisunut strippari oli lähinnä tuulahdus suuresta maailmasta.
Se oli sen ajan kaksinaismoralismia. Tapio Sariola
Tanssija kuoriutui vähä vähältä vaatteistaan karvalakkeihin ja koirannahkarukkasiin sonnustautuneiden ukkojen katseiden alla. Moni katsojista oli humalassa – se oli tavallista esityksille, joita ei muka kukaan katsonut, mutta joihin kuitenkin aina riitti katsojia.
– Maatalousnäyttelyissä strippariteltta pystytettiin usein vähän sivummalle, ettei nähnyt, kuka meni ostamaan lippuja. Se oli sen ajan kaksinaismoralismia, kuittaa lapsesta asti Tivoli Sariolan mukana kiertänyt Tapio Sariola.
Yksi kerrallaan vaatteet vähenivät. Kun strippari riisui housunsa, hän kävi heittämässä ne eturivissä istuneen karvahattupään päälle. Silloin puhkesi naurunrähäkkä ja Kauppisenkin jännitys laukesi. Siitä tuli tapaus, josta äidille ei kerrottu, mutta kavereille sitäkin elävämmin.
– Se oli nuorelle miehenalulle jotakin fantastista, hän muistelee.
Ne, jotka striptease-tanssijoita talvipakkaseen kuljettivat, tiesivät, että työstä oli monesti fantastisuus kaukana.
Torilla painiva karhu ja "metsäpaviaani"
Ennen kuin televisio ja verokarhu veivät markkinaesitykset, toreilla nähtiin kaupungin värikkäintä viihdettä. Tivoliyrittäjille markkinat ja maatalousmessut olivat kannattavia esiintymispaikkoja. Jonglööri Björn "Henrico" Gammals muistaa tehneensä parhaimpina päivinä toistakymmentä esitystä, ja katsojia riitti.
– Aikamoisessa umpiossa oltiin. Kun markkinoilla sitten oli jotain sensaatiomaista, sillä saatiin väkeä, kertoo puolestaan Tapio Sariola.
Toki markkinaviihde oli monesti myös sellaista, että se olisi nykyajan mittapuilla vähintään loukkaavaa ja joskus myös laitonta.
Eksoottisen näköiset ihmiset olivat tivoleissakin pitkään niin suosittuja, että varsinaisia tivolilaitteita ei juuri tarvittu. Ihmiset maksoivat nähdäkseen erivärisiä kanssaihmisiään.
Kun ihmisiä houkuteltiin esimerkiksi vuonna 1882 Kuopion Tammimarkkinoille, lehdessä mainostettiin karhua, jonka kanssa sai halutessaan painia, “metsäpaviaania” ja kesyä hyeenaa. Ja sitten olivat tietenkin “neekerinaiset”.
Savo-lehdessä tammikuussa 1882 julkaistu ilmoitus kertoi “Ketti Jansonin” ja “Alice Rossenin” olleen kotoisin Alabaman Mobilesta. Omituisessa lehti-ilmoituksessa Ketti huomauttaa hänen ja sisarentyttärensä olevan siististi puettuja, “joten herrasnaiset ja herrat voivat käydä meitä katsomaan”. Puoli tuntia kestäneen näytännön hinta oli markka herrasväeltä, lapsilta ja palvelusväeltä 50 penniä.
Sinä vuonna esitystä ei nähty. Seuraavasta Savo-lehden numerosta selvisi, miten viranomaiset olivat sulkeneet esitystilan jo markkinoiden aattoiltana, “esiintulleista syistä”. “Elämä muutoin on ollut tavallista markkinaelämää; kiljumista ja reuhaamista. Humalaisia oikein kosolta”, toimittaja jatkoi.
Vähän ajan kuluttua tuli vihainen isä, että mikä juttu tämä oikein on, kun on joku eläin purrut poikaa. Peter Lindfors
Taikuri Timo Puonti muistaa, miten vielä 1950-luvullakin markkinateltassa kierrätettiin näytillä lyhytkasvuista miestä. Esityksen jälkeen häntä manageroinut kahlekuningas pani esiintyjän säkkiin ja työnsi tämän käsikärryillä matkoihinsa. Kukapa olisi pääsylippua maksanut, jos olisi nähnyt esiintyjän ilmaiseksi kylillä, Puonti järkeilee.
– Joskus [manageri] meni kapakkaan ryyppäämään ja Arvo jäi kapakan eteen itkemään kärryissä. Aika julmaa touhua se on ollut.
"Siihen tuli reipas nuorimies, joka löi sutta kepillä kuonolle"
Eräänä tammikuun päivänä vuonna 1962 Kuopion tori oli jälleen täynnä nähtävää. Sen vuoden Tammimarkkinoiden vetonaula oli suuri eläinnäyttely. Sika soitti pianoa, karhu joi pullosta vettä – eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja Peter Lindfors muistaa, miten Kuopion talvipakkasten keskelle oli tuotu jopa virtahepo. Hän on kirjannut näkemänsä esitykset tarkkaan muistiin.
Eläinnäyttelyn pitäjä seisoi korokkeella houkuttelemassa ihmisiä tulemaan “marmoriportaita ylös ja sitten alas eläinparatiisiin”. Välillä hän kaivoi puseronsa sisältä pythonkäärmeen, joka oli luikerrellut sinne lämmittelemään.
– Esityksen huippukohta oli, kun hän laittoi käärmeen pään kokonaan suuhunsa.
Se ei kuitenkaan ollut eläin, joka jäi parhaiten nuoren kuopiolaispojan mieleen.
Toinen markkinapäivä oli perinteisesti kouluissa vapaapäivä. Niinpä tori oli täynnä parveilevia koululaisia, joille esityksiin ilmaiseksi livahtaminen oli Lindforsin mukaan kuin urheilumuoto.
Yksi tällainen seikkailu päättyi ikävästi, kun toinen koulupoika kiersi eläinhäkin vierustaa tirkistelypaikkaa etsien. Häkki oli toiselta puolelta suljettu kokonaan, mutta toisella puolella siinä olivat vain kalterit. Poika kuljetti kättään häkin seinää vasten kävellessään. Kun hän tuli kalterin kohdalle, hän tarttui siihen kädellään. Se oli suden häkki.
– Samalla susi iski käteen kiinni eikä päästänyt irti ennen kuin siihen tuli reipas nuorimies, joka löi sutta kepillä kuonolle. Sitten se irrotti ja poika hävisi johonkin.
Eläinnäyttelyn pitäjä yritti vielä löytää pojan, jotta hänet olisi viety sairaalaan. Poika oli kuitenkin mennyt menojaan.
– Vähän ajan kuluttua tuli vihainen isä, että mikä juttu tämä oikein on, kun on joku eläin purrut poikaa, Lindfors muistaa.
"Julkisella paikalla ei nähnyt naisia bikineissä"
Nyky-yhteiskuntaa haukutaan usein sääntö-Suomeksi, mutta kiertävien esiintyjien kulta-aikana kontrolli oli monesti paljon tiukempaa. Yksi esimerkki tästä on huvivero, jota kannettiin huvitilaisuuksissa vuoteen 1981 asti.
Sen kiertäminen oli lähes taidetta, tunnustaa tivoliyrittäjä Tapio Sariola. Esimerkiksi sirkusesityksen lipun hinnasta maksettiin huviverona huikeat 30 prosenttia. Jos esitys katsottiin voimisteluksi tai varieteeksi, järjestäjät saattoivat päästä 10 prosentilla.
– Ei strippariesityskään ollut strippariesitys, vaan huntuesitys: taidetta, josta ei mennyt huviveroa, Sariola sanoo.
Verokarhu, televisio ja villieläinten käytön kieltävä laki panivat kiertävät tivoliesiintyjät tiukoille. Peter Lindfors muistaa Unto Sariolan ennustaneen 1960-luvun lopussa, että esitykset eivät jatkuisi pitkään.
Sitten tulivat stripparit.
K18-ohjelmisto saapui Suomeen tuulahduksena lännestä. Ruotsissa markkinahuvit olivat muuttuneet 1970-luvun vaihteessa täysin. Pohjanlahden yli tuotiin kiertueelle Colorado Show- ja Paper Moon -nimiset esitykset. Fakiiri Ali Ben Hassan työnsi piikkejä poskesta läpi ja vähäpukeiset naiset tanssivat.
– Se oli sitä aikaa, että julkisella paikalla ei nähnyt naisia, jotka olisivat olleet bikineissä. Se oli tavatonta! puuskahtaa Tuomo Seiterä, joka kiersi tuolloin lapsena perheensä pitämän Tivoli Seiterän mukana.
Varmasti hyvä show, kun poliisitkin puuttuivat
Yhtäkkiä kaikilla tivoleilla piti olla striptease-esitys. Seiterällä oli Colorado Show’nsa, Sariolalla Striptease aus Reperbahn. Lyhytaikaiseksi jäänyt Pellikan tivoli oli suorastaan erikoistunut strippitelttoihin. Toisille yrittäjille esityksen taiteellisuus oli tärkeämpää, toisille riitti, että vaatteet lähtevät.
– Voi voi… kyllä siellä oli vähemmänkin hohdokkaita esityksiä, Tapio Sariola miettii nyt.
Markkinoiden stripparit eivät tietenkään ilmestyneet tyhjästä. He olivat suoraa jatkumoa vähissä hepeneissä jo ennen sotia esiintyneille käärmetanssijoille.
Elämä muutoin on ollut tavallista markkinaelämää; kiljumista ja reuhaamista. Kuopio-lehti, 1882
Rohkeat esitykset eivät silti olleet tervetulleita joka paikkaan. Taikuri Timo Puonti muistaa, miten monissa paikoissa nimismies lähetti strippiteltan yrittäjät matkoihinsa. Uskovaiset asukkaat olisivat kuulemma tulleet niin yrittäjän kuin nimismiehen silmille, jos lupa olisi hellinnyt.
– Tammisaaren markkinoilla joku soitti poliisit paikalle, kun homma meni hänestä niin härskiksi, mainitsee puolestaan Tuomo Seiterä.
Ilmiantaja ei arvannut, että rikosilmoitus oli strippiteltalle parasta mahdollista mainosta. Kun tivoliperheen isä Lauri Seiterä palasi poliisin kuulustelusta, hän kiinnitti saamansa kuulustelupöytäkirjan ikkunaan.
– Kun ihmiset näkivät sen, he ajattelivat, että varmasti on hyvä show, kun poliisitkin on siihen puuttuneet.
Niin Tuomo Seiterä kuin Tapio Sariola olivat tuolloin vasta lapsia tai teinejä, jotka kiersivät perheyrityksensä mukana. Itse he eivät esitysten moraalisia ulottuvuuksia problematisoineet: ne toivat leivän siinä missä mikä tahansa muu työ.
Maailman suurinta humpuukia
K18-esitykset olivat sulassa sovussa koko perheen ohjelman kanssa markkinoilla. Kouluista vapaalla olleet lapset yrittivät kurkistella teltan reunan alta, kuinka aikuiset katsoivat vähäpukeisia naisia tai pelasivat kahvipakettipanoksilla rulettia.
Taikuriteltassa Markku Purho viihdytti tempuillaan lapsia sillä välin, kun kahlekuningas Aimo Leikas teki enemmän aikuiseen makuun sopivia numeroitaan. Ne olivat esityksiä, joissa hän muka hirttäytyi tai pani päänsä giljotiiniin.
Myöhemmin Leikkaan ura päättyi traagisesti nimenomaan markkinaesitykseen. Taikuriteltan yleisö katsoi läheltä, miten hengenvaarallisista tempuistaan tunnettu fakiiri ampui itsensä kesken venäläisen ruletin esitystä. Leikas ei ollut vielä edes kolmeakymmentä.
Leikkaan kuolema tapahtui Hartolan markkinoilla vuonna 1976. Purho jaksoi markkinoilla vielä kaksi vuotta. Silloin toreja kiertävät tivoliesitykset vetivät kuitenkin jo viimeisiään. Purho kertoo, miten markkinakansalta narrattiin viimeisiä markkoja.
– Oli näkymätön mies tynnyrissä -esitys, jossa pääsi markalla kurkistamaan tynnyriin. Rahat sai takaisin jos näki miehen, hän muistelee.
Fata Morganaa esitti kuka milloinkin. Viimeinen oli Olli-niminen mies, jolla oli naisen peruukki päässä. Tuomo Seiterä
Samaa sarjaa edusti Tivoli Seiterän “Maailman suurinta humpuukia” -esitys. Siinä marssitettiin pitkän teltan toisesta päästä sisään ne asiakkaat, jotka ostivat viiden markan pääsylipun. Toisesta päästä tuotiin sisään ne, jotka ostivat kolmen markan pääsylipun. Kun asiakkaat olivat paikoillaan, teltan keskellä ollut esirippu vedettiin sivuun. Hölmistyneet katsojat saivat töllistellä toisiaan.
Sitten oli kuuluisa Fata Morgana, eli nainen ilman alaruumista. Hän ahtautui sametilla vuorattuun koppiin, johon asennettujen peilien avulla synnytettiin katsojalle illuusio, että esiintyjällä oli pään alapuolella pelkkää tyhjää.
– Fata Morganaa esitti kuka milloinkin. Viimeinen oli Olli-niminen mies, jolla oli naisen peruukki päässä. Vaikka ei kai näitä saisi paljastaa, Tuomo Seiterä hekottelee.
Tuomo Seiterä ei tiedä, onko tämä tositarina vai urbaani legenda, mutta hänen isänsä Lauri kertoi eräästä esityksestä, jota markkinoitiin 1970-luvulla nimellä “Tähtiä Haminan yössä”. Mainoksessa annettiin ymmärtää, että esiintymiseen kuuluisi ehkä vähäpukeisia naisia.
Kun asiakkaat saapuivat telttaan, sen katto vedettiin pois. Paljastui näkymä Haminan iltataivaalle.
Kun kilpailu maksavasta markkinakansasta kävi yhä epätoivoisemmaksi, perinteiset tivolisuvut eivät enää palanneet toreille. Juuri strippariesitykset jatkoivat pisimpään.
Niitä pyörittämään tuli uusia yrittäjiä, joita sariolat ja seiterät ja muut eivät välttämättä tunteneet. Taikuri Timo Puonti muistelee, miten yksi uusi yrittäjä ilmoitti Hymy-lehden haastattelussa nimekseen entisen kansakoulun opettajansa nimen, tämä kun oli ollut "v-mäinen mies". Suuren maailman meininki alkoi muuttua entistä vähemmän hohdokkaaksi.
Aika julmaa touhua se on ollut. Timo Puonti
Markkinoilla kiertäneet tivoliesiintyjät ovat pitäneet yhtä senkin jälkeen, kun esitykset loppuivat. Kukaan heistä ei kuitenkaan tunnu tietävän mitään siitä, mitä striptease-esitysten naisille tapahtui. Esiintyjät olivat yleensä suomalaisia rahan ja työn tarpeessa olleita seikkailunhaluisia nuoria naisia, jotka hävisivät kuka minnekin. Osan vei luultavasti alkoholi, joka oli monen kiertävän esiintyjän heikkous.
– Siellä oli muutamia, jotka kiersivät useamman vuoden, mutta vaihtuvuus saattoi olla aika nopeaa. Ura saattoi jäädä lyhyeksikin. Ainakin osa on kuollut pois, miettii vuosina 1974–1978 markkinoilla taikonut Markku Purho.
Kun markkinoiden strippariperinne kuoli pois, kuoli myös perinne markkinoilla kiertäneistä esityksistä. Taikurit ja stripparit ovat nyt netissä meidän kaikkien taskuissa ja villieläimet eläintarhoissa.