Työttömyysturvalain muutos aktiivimalleineen astui voimaan tammikuussa. Ylen teettämän kyselyn mukaan yli puolet suomalaisista vastustaa mallia. Vastustus näkyy epäilemättä myös TE-keskusten arjessa.
Valtio näyttää epäilevän, että kansalaiset eivät suhtaudu työttömyyteen riittävän vakavasti.
Suurelle osalle suomalaisista työttömyys tai sen pelko on ollut arkipäivää 1990-luvulta alkaen. Arkipäivää ovat myös erilaiset aktivointitoimenpiteet. Yhteiskuntapolitiikan lehtori emerita Raija Julkunen laski taannoin kirjoituksessaan , että työttömiä on aktivoitu 1990-luvulta alkaen yli kolmellakymmenellä erilaisella uudistuksella.
Siitä ei ole keskusteltu, miksi toimintakykyisiä aikuisia pitää koko ajan vahtia.
Aktivointipolitiikan linja seuraa ekonomistien ja poliitikkojen hellimää ajatusta siitä, että työvoiman tarjonta on lääke Suomen talousongelmiin. Työn tarjontaa on kasvatettu muun muassa työvoimapalveluja mylläämällä, työttömyysturvaa heikentämällä ja yksilöihin kohdistuvalla aktivoinnilla. Lisää aiheesta voi lukea Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen verkkojulkaisusta..
Loputtomien reformien ja aktivointitoimenpiteiden suossa rämpivä kansalainen alkaa väkisin jossakin vaiheessa kyseenalaistaa sitä, onko tässä mitään tolkkua.
Ekonomistit tapaavat sanoa reformien suunnan olevan oikea, mutta tahti on liian hidas. Siksi esimerkiksi Juhana Vartiainen totesi vuonna 2016 tviitissään, että lisää on tulossa.
Lisää totisesti tuli ja lisää tulee jahka Työ- ja elinkeinomisteriö saa omatoimisen työnhaun mallin valmistelun päätökseen.
Samalla kun reformien kierrokset kasvavat, kansalaisiin potkitaan enemmän vauhtia. Poliitikot käyttävät tästä aktivoinnin alalajista nimitystä otetaan koppi.
Kopin ottamiseen liittyvää retoriikkaa on ollut tapana käyttää syrjäytymisvaarassa olevista nuorista. Ilmeisesti jokainen kansalainen kuuluu valtion näkökulmasta riskiryhmään jos ei koko ajan raportoi itsestään ja terveydentilastaan jollekin alustalle.
Tanskan aktivointimallia onkin tapana ihailla siitä, että siellä on paljon virkailijoita tapaamassa työttömiä. Kiistaa on ollut lähinnä siitä kuinka monta virkailijaa on työtöntä kohden. Siitä ei ole keskusteltu, miksi toimintakykyisiä aikuisia pitää koko ajan vahtia.
Jokainen opinahjo tai työpaikka, jossa olen ollut, on käynyt läpi jonkinlaisen säästö- ja tehostamisohjelman.
Kenties poliitikot elävät jonkinlaisessa keittiöpsykologian fantasiamaailmassa, jossa työpaikkoja syntyy tekemällä työttömistä luonneanalyysejä. Työkkärin ei siten tarvitse tarjoilla töitä, vaan kehittää yksilön valmiuksia mahdolliseen työhön. Työttömyys on siis huikea matka, retki itseen.
Kyllä, suhtaudun monien muiden tavoin epäilevästi uuteen aktivointimalliin.
Ei, kyse ei ole siitä ettei työttömän tulisi hakea aktiivisesti töitä. Tietysti töitä pitää hakea, kunnon kansalainen rakastaa työntekoa. Sitä paitsi suomalaiset ovat talkookansaa.
Valtioon sen sijaan olen pettynyt. Epäluuloisuus kansalaisia kohtaan tuntuu uskomattomalta. Näyttääkö vallan huipulla todella siltä, että jokainen kansalainen tekee kaikkensa välttääkseen työn tekemistä?
Yleisesti en pidä sukupolvikokemuksiin perustuvista selitysmalleista, mutta teen nyt poikkeuksen yleisen edun nimissä. Kenties se lisää ymmärrystä osapuolten välille.
Leppoisaa elämää ei ole missään tarjottu, eikä sellaista ole kukaan pyytänytkään.
Olen syntynyt 1980-luvun alussa teollisuuspaikkakunnalla. Olen siis niitä lama-ajan lapsia, jotka ovat kasvaneet leikkausten, epävarmuuden ja rakennemuutosten keskellä. Jokainen opinahjo tai työpaikka, jossa olen ollut, on käynyt läpi jonkinlaisen säästö- ja tehostamisohjelman.
Näin ollen en tunnista esimerkiksi rahoituksen professori Vesa Puttosen Vieraskynä-kirjoituksen väitettä siitä, että suomalaiset olettavat yhteiskunnan kustantavan mukavan elämän.
En tiedä kenestä suomalaisista Puttonen kirjoittaa, mutta minun sukupolvelleni on käynyt selväksi se, että jokainen vastaa itsestään. Valtio tarjoaa mahdollisuuksia, joihin tarttuminen on omalla vastuulla. Toki myös perhetaustalla on vaikutusta esimerkiksi koulutusmahdollisuuksiin .
Tällainen sopimus yhteiskunnan kanssa on monesta näkökulmasta epäreilu, mutta siinä on ollut yksi hyvä puoli. Valtio on ollut etäinen. Lama-ajan jälkimainingeissa oli mahdollista etsiä paikkaansa työ- ja koulutusmarkkinoilla suhteellisen vapaasti – kunhan ei ollut vaivaksi tai ajautunut vaikeuksiin.
Yksin pärjäämisen ohella lama-aikana oppi myös sen, että keskiluokkainen elämä on hauras ja työläs rakennelma. Se koostuu sekä tunnollisuudesta että sattumasta. Toisille se onnistuu, toisille ei.
Näillä eväillä luottamuksen rakentaminen on hankalaa, mutta ehkä se ei ole tarkoitustaan.
Leppoisaa elämää ei ole missään tarjottu, eikä sellaista ole kukaan pyytänytkään. Jokainen ymmärtää, että aina ei löydy koulutusta vastaavaa unelmien työtä.
Tyly kepittäminen ja keskiluokkaisten unelmien ivaaminen viittaa siihen, että valtion näkökulmasta kansalaiset tarvitsevat kurinpalautusta. Kenties haaveissa on paluu 1950- ja 1960-luvuille, jolloin työttömyys ratkaistiin lapiolinjalla eli jokaiselle osoitettiin tehtävä.
Valtion kiristäessä otettaan valtion ja kansalaisen välinen suhde muuttuu arkipäiväisestä vainoharhaiseksi. Toinen osapuoli (valtio) epäilee toisen moraalia, toinen osapuoli (kansalainen) ahdistuu kyttäämisestä ja näkee salaliittoja kaikkialla.
Suhteessa ilmennyttä luottamuspulaa korjaillaan kiusallisilla huolenpitoa ja pakollista raportointia yhdistävillä keinoilla. Näillä eväillä luottamuksen rakentaminen on hankalaa, mutta ehkä se ei ole tarkoitustaan.
Vapaata kasvatusta on jo kokeiltu, nyt on kurin ja järjestyksen vuoro.
Mona Mannevuo
Kirjoittaja työskentelee tutkijana Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitoksella. Hän on kiinnostunut yhteiskunnallisista tunnerakenteista, työn tehostamisesta, työnjohto-opeista ja niiden historiasta. Hän kirjoittaa kolumnia yksityishenkilönä, eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja.
Lue myös:
Juha Siltalan kolumni: Miksi aktivointimalli aktivoi vastustamaan?
Asta Lepän kolumni: Aktiivikansalainen aktivoituu