Jäät ryskyivät. Jäänmurtaja Sampo halkoi jäitä ja raivasi tietä matkustajalaivalle halki Pohjanlahden. Laivan nimi oli Arcturus ja se oli lähtenyt Liepajasta (nyk. Latviaa) kymmenen päivää aikaisemmin. Matkalla oli myrskynnyt ja moni voinut pahoin. Loppumatkalla jäät olivat rusentaa koko laivan.
Muutenkin matka oli vaarallinen, sillä meneillään oli maailmansota ja Itämerellä saattoi olla miinoja ja vihollislaivoja. Keikkuva laivamatka oli kuitenkin sen arvoinen.
Joka ikisen laivassa olleen miehen rinnassa läikähti sinä maanantaipäivänä 25. helmikuuta 1918, kun ensimmäiset kotimaan saaret siinsivät Merenkurkun vesillä.
”Kyllä siinä vähän silmiin vesi pisti kun näki töyräällä suomalaisia. Jotta tuos se on. Ei sitä uskonut, että päästään”, muisteli kauhavalainen jääkäri Yrjö Passi myöhemmin vaasalaisen Tauno Kuusimäen tekemissä haastatteluissa.
”Lähestyessämme Vaasaa ja Suomen rannikkoa jäällä alkoi näkyä vastaantulijoita ja riemu oli korkeimmillaan. Arcturuksen etukannelle kerääntyi jääkäreiden laulukuoro, joka lauloi ”Terve Suomeni maa” ja se oli tosiaan juhlallinen hetki. Täytyy kyllä sanoa, että sillä hetkellä Arcturus-laivalla oli harva silmä kuivana ja sydän jyskytti ihan pakahtuakseen,” kertoo puolestaan jääkäri Bertil Heinrichs Markku Onttosen koostamassa Jääkärikirjassa.
Vaasan Vaskiluotoon saapui Arcturuksen mukana kahdeksan ja puolisataa jääkäriä. Hiililaiva Castorin kyydissä oli lisäksi noin 90 miestä. Ilmeisesti Castor oli kuitenkin jäänyt Ruotsiin ja jääkärit oli siirretty jäänmurtaja Sampoon loppumatkaksi. Osa jääkäreistä oli lähtenyt myös Saksan Danzigista Miralla, Poseidonilla ja Virgolla. Noin 1200 jääkäriä palasi kotimaahan taistelemaan sisällissodassa. Laivojen mukana tuotiin myös aseita.
Jo värväys oli maanpetturuus
Jos paluumatkassa oli vaaroja, oli niitä myös menomatkassa. Jääkärivärvääjät ja jääkäreiksi lähtevät olivat maanpettureita, sillä emämaa Venäjä kävi sotaa Saksaa vastaan. Värväystoiminta pyrittiin pitämään salassa niin, että vain tietynhenkiset ihmiset saivat siitä kuulla. Mutta korvia oli joka puolella.
– Värvääjät olivat uskaliaita henkilöitä, jotka pistivät päänsä pantiksi ja tekivät töitä tilanteessa, jossa ei koskaan tiennyt, kuka on vihollinen. Venäläisiä oli joka puolella ja heillä oli agentteja myös suomalaisissa, kertoo eversti (evp) Jorma Jokisalo, joka on entinen Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistyksen varapuheenjohtaja ja Vapaussodan ja Itsenäisyyden Etelä-Pohjanmaan perinneyhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja.
Eri puolille maata perustettiin etappeja, joiden kautta miehiä lähetettiin vaaralliselle matkalle. Esimerkiksi talvella 1916, jolloin Merenkurkusta tuli ensisijainen väylä, oli Artturi Leinosen koti Ylihärmässä yksi värväystoiminnan keskuksista.
Leinonen oli silloin nuori kansakoulunopettaja, myöhemmin hänestä tuli maalaisliiton kansanedustaja ja sanomalehti Ilkan päätoimittaja.
Värväreitä ilmiannettiin santarmeille ja heitä tosiaan passitettiin myös vankilaan. Artturi Leinosestakin tuli "kalterijääkäri". Hän istui koko syksyn 1916 Vaasan lääninvankilassa, josta hänet siirrettiin Pietariin Pereshilnajan vankilaan. Keväällä hänet ehdittiin vielä lähettää Siperiaan Ohanskin kaupunkiin. Leinosen kohtalo olisi voinut olla vieläkin pahempi ilman vapauttavaa maaliskuun vallankumousta. Huhtikuussa hän palasi juhlittuna sankarina kotiin Ylihärmään.
Hengenvaarallinen menomatka
Jääkärimatkaajien reitti kulki ensin Haaparannan eli pohjoisen kautta junalla ja usein rajan yli hiihtäen. Reitti paljastui syksyllä 1915 ja sen käyttö kävi mahdottomaksi. Silloin siirryttiin Merenkurkkuun, josta oli lyhin matka Ruotsiin. Sulan aikaan yli mentiin veneillä ja talvella hiihtämällä. Apua saatiin Vaasan saariston tuntevilta paikallisilta asukkailta, joiden merkitys oli suuri.
Avusta huolimatta matkat olivat hengenvaarallisia ja dramaattisiakin. Jääkärikenraali Väinö Valve on kertonut matkastaan, joka oli päättyä Merenkurkun kevätjäille 1916. Hän oli tovereineen lähtenyt Uudenkaarlepyyn rannikolta kohti Ruotsia, taivallettavana oli kartan mukaan 74 kilometriä.
Väinö Valveen sukset menivät jo alkumatkasta rikki ahtojäissä ja lapikas kului puhki. Miehet olivat väsyneitä, välillä tajuttomia ja hallusinaatioiden vallassa. Jää repeili jalkojen alla ja horisontissa näkyi pelkkää valkoista. Epätoivo valtasi mielen.
”Olin tehnyt sen selväksi, että minä tänne jään. Kysymys oli vaan siitä, että kun kaadun nousen ylös, kunnes taas kaadun, enkä enää jaksa nousta. Ajattelin, että eikö ole selvä tehdä loppu. Yritin ampua, panin revolverin ohimolle, mutta sitä laukausta ei tullut.”
Väinö Valveen revolveri ei toiminut. Matka oli kestänyt epätoivoiset 38 tuntia, vaatteet olivat märät ja varpaat pilkistivät lapikkaan alta talvipakkasessa.
Yhtäkkiä kohdalle osui hylkeenpyytäjiä. He pelastivat sekä Valveen että hänen taakseen jääneet matkatoverit. Valve kuoli vasta vuonna 1995. Valveen haastattelut löytyvät myös Youtubesta.
Kovaa kuria, nälkää, sairauksia ja taistelun räiskettä
Jääkäreitä koulutettiin partiolaiskurssiksi naamioidulla leirillä aluksi Saksan Lockstedtissa keväästä 1915. Saksalaiset upseerit ja aliupseerit vastasivat alkuun koulutuksesta. Kuri oli kovaa, kokelaita höykkyytettiin aamukuudesta alkaen ja ruokaa oli niukasti.
”Mitä Lockstedtin leirillä oloon tulee, niin jos nyt lyhyesti sanoo, että kuri oli kova, palvelus ankara ja nälkä pitkä. Jos halusi riittävästi leipää, niin sitä piti saada lisää ulkopuolelta. Normaali kuuden päivän annos oli nimittäin noin tiilenkokoinen leipä, jonka moni söi jo ensimmäisenä tai toisena päivänä. Tuvassa kuului pauke, sillä leipä oli hapanta ja aiheutti ruuansulatukselle ongelmia,” muistelee puolestaan jääkäri Matti Laurila.
Toukokuussa 1916 suomalaisista muodostettiin Preussin Kuninkaallinen Jääkäripataljoona 27, joka vastoin ennakko-odotuksia joutui myös tositoimiin. Pataljoona osallistui ensimmäiseen maailmansotaan Riianlahdella nykyisen Latvian alueella Misse-joella ja Aajoella ja taisteli venäläisiä vastaan.
– Se oli erittäin ankara koettelemus, jossa mitattiin tahtotila ja poliittinen tausta. Mitä vaikeampi oli rintamatilanne, sitä vaikeampaa oli. Ja pelko oli siinä, kun oli lähdetty saamaan koulutusta Suomen vapauttamiseksi Venäjän vallasta, niin nyt kun siellä taisteltiin, pelättiin, että miehistö kuolee siellä, eikä siitä olekaan Suomelle iloa, kertoo eversti Jorma Jokisalo.
Keväällä 1917 pataljoona irrotettiin rintamalta ja siirrettiin saamaan jatkokoulutusta rannikkokaupunki Liepajaan. Sen tähtäin oli jo selvästi paluu Suomeen.
Viimeiset kuukaudet maailmalla
Loppuaika oli silti monelle vaikea, kun koti-ikävä kasvoi. Maaliskuun vallankumous toisaalta nosti mielialoja, toisaalta pohdittiin, että oliko kaikki tämä ollut turhaa ja Suomi vapautunut ilman heitä. Myös sairaudet alkoivat vaivata heikolla ruualla jo pitkään olleita nuorukaisia. Jääkäri Bertil Heinrichs sairastui ensin punatautiin ja sitten vielä nälkäkouristuksiin.
”Vielä kun oli riittämätön ravinto ja kova rasitus, niin tämä vei minun voimani ja sairastuin nälkäkouristuksiin. Ne ilmaantuivat siten, että kädet ja jalat paisuivat ja turposivat. Näytin ulospäin hyvin pulskalta ja hyvin jaksavalta, vaikka itse asiassa olin hyvin sairas,” kertoo jääkäri Bertil Heinrichs.
Jääkärien mielialoja pyrittiin pitämään ylhäällä erilaisin keinoin. Yksi niistä oli kilpailu Jääkärien marssin sanoituksesta. Sen voitti jääkäri Heikki Nurmio.
Toisaalta ne jääkärit, jotka viettivät viimeiset kuukaudet Polangenin erikoiskoulutuksessa, olivat paremmassa asemassa. Ruokaa oli riittävästi ja miehet saivat jopa vähän väriä kasvoihinsa. Jääkäri Antti Isotalo on kertonut, että esimerkiksi joulu vietettiin suorastaan yltäkylläisyydessä:
"Ensinnäkin alettiin päivällisellä, joka oli varustettu läskien ja perunain ja muitten soppain avustamana. Päivällistä syödessä alettiin myöskin tarjoilla ruokaryyppyjä..."
Se oikea Jääkärin morsian
Moni kärsi kovasta koti-ikävästä etenkin loppuaikoina Liepajassa. Tampereella syntynyt Otto Bonsdorff oli erilaisessa asemassa. Hän oli opiskellut Saksassa ja hänellä oli sukulaisia myös Liepajassa. Hänen tätinsä ja pikkuserkkunsa asuivat siellä. Pikkuserkku oli nimeltään Olga.
”Kun Suomen jääkärit tulivat Libauhun, hoidin lastentarhaa, jossa oli sodan aikana kodittomiksi jääneitä lapsia. Silloin näin hauskan upseerin tai sotilaan ja menin hänen luokseen ja kysyin: keitä te olette? Silloin tämä upseeri vastasi, että hän on jääkäri. Sain kuulla, että kasarmissa on kolme Bonsdorff-nimistä jääkäriä. Heistä kaksi oli von-alkuista ja yksi tavallinen porvari. Kun tulin kotiin, istui siellä pikkuserkkuni, jääkäri, se, joka ei ollut von-alkuinen. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Minä kihlauduin Otto Bonsdorffin kanssa ripillepääsypäivänäni, juuri kun täytin 18 vuotta.” Näin muistelee todellinen jääkärin morsian Olga Bonsdorff.
Kun jääkärien tuli aika lähteä takaisin Suomeen, itkuhan siinä tuli. Mutta koska sisällissota eteni jääkäreille suotuisasti, kihlattu seurasi pian perässä ja heidät vihittiin Suomessa 1918.
Saarikosken tapaus
Saksassa ja Latviassa olon aikana joukosta myös putosi ja pudotettiin väkeä pois. Muutama jopa loikkasi Venäjän puolelle kesken taistelujen. Ja sitten oli Saarikosken tapaus.
Jääkäri Sven Saarikoski oli päättänyt kieltäytyä osallistumasta taisteluun Aajoella. Silloin oli muitakin kieltäytyjiä, mutta Saarikoskesta tuli murheellinen esimerkki. Lapualaisen Matti Laurilan kertoman mukaan ylijoukkueenjohtajana toiminut Kaarlo Ståhlberg kysyi Saarikoskelta useampaan kertaan, lähdetkö mukaan. Kun Saarikoski vastasi kieltävästi, Ståhlberg sanoi, että ”ammun jos et lähde”. Kun Saarikoski edelleen vastasi kieltävästi, Ståhlberg ampui kolme kertaa.
"Tämä vaikutti meihin järkyttävästi, mutta sitten vaan komennettiin käännös ja lähdimme hiihtämään... Vapaussodan aikana vielä kuulin, miten se oli Ståhlbergia painanut tämä asia ja niinpä hän taisi vähän hakeakin kuolemaa, niin uhkarohkeasti hän vapaussodassa taisteli", pohti myöhemmin jääkäri Matti Laurila.
Pataljoonassa esiintyi kautta matkan ristiriitoja ja tyytymättömiin kohdistui myös erilaisia rankaisutoimia.
Paluussa parasta oli maito
Jo keväästä 1917 jääkäripataljoona oli valmistautunut kotiinpaluuhun. Ja odottanut, ja taas odottanut. Nyt koitti viimein se hetki, kun päästiin kotimatkalle ja toteuttamaan jääkärien varsinaista tehtävää.
Pari viikkoa aiemmin tammisunnuntaina 27.-28.1. venäläiset varuskunnat oli riisuttu aseista eri puolilla Pohjanmaata. Ensimmäisenä jo ennen joulua palanneet jääkärit ja paikalliset suojeluskunnat olivat pohjustaneet tietä tulevalle.
Jos sotilaaksi on ryhtynyt ja puolensa valinnut, niin se on kestettävä. Eversti evp Jorma Jokisalo
Vaasaan paluu oli yhtä juhlaa ja vastaanotto lämmin. Laivoja oli vastassa suuri joukko vaasalaisia. Jälkikäteen jääkärit ovat kertoneet, että ensimmäinen vuorokausi oli yhtä syömistä. Vuosia nälässä olleet jääkärit saivat pitkästä aikaa ruokaa – ja maitoa! Heitä kestittiin kouluilla, joihin heidät oli majoitettu sekä vaasalaisissa kodeissa, mutta myös ravintolat tarjosivat heille herkkuja ilmaiseksi.
Jääkäreitä vastaanottaneet vaasalaiset odottivat suurilta sankareilta isoja sanoja, mutta jääkäri Eemeli Vantunen sanoi kahvitellessaan tuttavaperheen luona, että ”onpa teillä hyvää maitoa. Saksa on nälkämaa, ei siellä saanut ku vettä ja porkkanasoppaa.”
Paluupäivää seurasi paraatipäivä, jota moni piti unohtumattomana kokemuksena. Senaattorit ja ylipäällikkö Mannerheim tarkastivat saapuneet joukot. Koska jääkäreillä ei ollut päällystakkeja, paraatin ohjelma piti keskeyttää.
– Se oli tiistaipäivä, kun oli paraati ja katselmus ja silloin oli kylmä. Jääkäreillä oli ohut vihreä puku, eli siellä hytistiin ja siksi ohjelmaakin supistettiin. Siinä tilanteessa jääkärit saivat tehtävän. Heidän tehtävänsä oli tehdä Suomen armeijasta iso ja taitava. Tehtäväksi tuli kouluttaa itselleen joukot, eversti Jorma Jokisalo kertoo.
Vapaussodan sankareita?
Jääkäreille sotaan ryhtyminen kotimaassa oli täysin yksiselitteisesti vapaustaistelua. Siitä ajatuksesta suurin osa jaksoi pitää kiinni koulutuksen alkuajoista lähtien. Jääkäriliikkeen päämääränä oli itsenäinen Suomi, eikä sitä voinut oikein ajatella ilman omaa armeijaa. Venäjä oli tiukentanut otettaan ja viemässä Suomelta pois sadan vuoden ajan ollutta autonomista asemaa. Marraskuussa 1914 julkaistu venäläistämisohjelma oli viimeisenä pontimena koko ajatukselle.
Jääkärit olivat hämmentyneitä, kun kuulivat tietoja Suomesta. Se ymmärrettiin, että Suomessa ei tultaisi taistelemaan pelkästään venäläisiä, vaan myös suomalaisia punakaartilaisia vastaan.
Raippaluodosta lähtenyt jääkäri Herman Nabb on sanonut haastattelussa ajatelleensa vastustajastaan näin:
”Kyllä se on väärin, että pitää ampua omia veljiänsä. Kyllä se on sekasorto tämä. Mutta Tampereella on ryssän sotilaita, silloin ajattelin, että täytyy ottaa vastaan, kun on venäläiset mukana. Vastustajat olivat kyllä kovia ja rohkeita”.
Vuoden 1918 sota oli jääkäreillekin katkera kokemus. Pettymys suomalaisiin sosialisteihin oli suuri. Kuitenkin venäläiset olivat jääkärien suurimman vihan kohteena ja sitä kautta jääkärit ajattelivat, että puolensa valinneet sosialistitkin olivat verivihollisia. Tämä ajattelu johti myös äärimmäisiin kostotoimiin ja väkivaltaisuuksiin, joista tuskin kukaan on ylpeä.
– He toteuttivat siinä tilanteessa heille annetun tehtävän ja se ei ollut helppo. Asetelma oli erittäin kiusallinen. Moni koki tilanteen sellaiseksi, että he eivät koskaan sietäneet sitä, että taistelua olisi kutsuttu joksikin muuksi kuin vapaussodaksi. Jos sotilaaksi on ryhtynyt ja puolensa valinnut, niin se on kestettävä, toteaa eversti Jokisalo.
Jokisalo on vakuuttunut, että ilman jääkäreitä emme olisi nyt tässä. No, ainakin historiamme olisi ollut hyvin toisen näköinen.
Eliittijoukko vai tavallisia poikia?
Jääkärijoukko ei ollut mikään yhtenäinen ja samanhenkinen porukka. Moni on luonnehtinutkin jääkäreiden olleen ”kuin Suomi pienoiskoossa”. Miehiä oli eri puolilta maata, eri yhteiskuntaluokista, ammattiryhmistä ja myös poliittisista laidoista. Suhteellisesti eniten oli pohjalaisia, määrällisesti eniten Uudeltamaalta. Suurin ammattiryhmä oli työläiset ja toiseksi suurin opiskelijat.
Jääkäreitä on myös pilkattu eliittijoukoksi ja seikkailijoiksi. Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä parin vuoden seikkailun hurmasta ja mielekkyydestä. Joku toki lähti matkaan seikkailunhalusta tai yksinkertaisesti työn perässä. Osalla oli voimakas isänmaallinen asenne. Osa jääkäreistä jäi myös Saksaan töihin. Jääminen oli joillekin aatteellinen kysymys.
– Alkuun he olivat kaukana eliitistä. Sitten vasta he olivat eliittiä, kun koulutus oli saatu päätökseen, mutta siitäkin oli karsiutunut porukkaa. Aika moni jäi Saksaan niistä 2000:sta, kun 1200 palasi, muistuttaa eversti evp Jorma Jokisalo.
Sekalainen seurakunta kyllä pääosin kasvoi ja kehittyi eliittijoukoksi, kuten myöhemmät historian vaiheet osoittavat.
Jääkärit itsenäisyyttä ratkaisemassa
Jääkärien merkitys sisällissodan lopputulokseen on oleellinen. Ilman jääkärien tuomaa koulutusta ja sodan käynnin taitoa lopputulos olisi voinut olla toinen. Valkoisten joukot olivat hyvin johdettuja ja organisoituja. Se ratkaisi sodan.
– Heiltä löytyi kyky organisoida taistelua. Heillä oli myös käsitystä, miten pataljoona viedään taisteluun ja miten huolletaan ja niin edelleen. Tällaista osaamista ei ollut vastapuolella ollenkaan, perustelee Jokisalo.
– Se perustuu lyhyesti siihen, että jääkäreillä oli parempi sodan johto. Ja sitten oli tietysti näitä kuten Mannerheim, jotka olivat tehneet sotilasuran Venäjällä. Valkoiset osasivat sodan konstin. Jääkäreillä oli isot tappiot, koska he itse menivät edellä tilanteisiin, vahvistaa myös historian emeritusprofessori Heikki Ylikangas.
Jääkäreihin kohdistuneet odotukset olivat korkealla. He myös tiedostivat sen ja lunastivat odotukset. Osa heistä jatkoi työtään puolustusvoimissa ja oli keskeisissä tehtävissä myös parikymmentä vuotta myöhemmin talvi- ja jatkosodissa, jolloin maan itsenäisyys lunastettiin uudelleen.
Puolustusvoimat juhlistaa jääkäreiden kotiinpaluun 100-vuotisjuhlaa paraatikatselmuksella ja ohimarssilla Vaasassa. Yle näyttää paraatin suorana lauantaina 24.2.18 kello 10.50. Suoraa lähetystä voi seurata täällä.