Polkkatukkainen nainen painaa autonsa kaasupoljinta ja käy läpi mielessään niitä vähäisiä faktoja, joita hän kuuli äsken puhelimessa poliisilta.
Vainaja on lapsi, ja juttua tutkitaan henkirikoksena.
Nainen kohtaa poliisin talon parkkipaikalla, ja kohta he seisovat erään asunnon ulko-oven edessä.
He soittavat ovikelloa.
Ovelle tulee äiti. Hän ei vielä tiedä, että hetken kuluttua hänen elämänsä romahtaa.
"Kukaan ei osannut lohduttaa. Moni vain sanoi, että älä itke"
Kapea pihatie kulkee punamultaisen ladon, postilaatikon ja kana-aitauksen ohi kohti vaaleaa omakotitaloa.
Talon emäntä Carita Pohjolan-Pirhonen avaa ulko-oven ja toivottaa vieraat tervetulleeksi. Hän on Suomen ensimmäinen poliisipastori, joka jäi eläkkeelle virastaan heinäkuun alussa.
Pappia Pohjolan-Pirhosesta ei pitänyt tulla.
Hän oli nuorena hyvin kiinnostunut taiteesta. Savonlinnaan perustettiin taidelukio, ja hän pyysi äidiltä lupaa mennä sinne.
Lupa heltisi, kuten myös opiskelupaikka. Taidelukiossa Pohjolan-Pirhonen joutui kohtaamaan ensimmäistä kertaa elämässään suuren surun.
Läheisiä ystäviä kuoli auto-onnettomuudessa.
– Tuntui siltä, ettei kukaan osannut lohduttaa minua. Moni sanoi vain, että älä itke, kyllä se suru siitä menee ohi.
Suru ei mennyt ohi.
Pohjolan-Pirhonen hakeutui seurakuntaan, jonka toiminnassa hän oli ollut Savonlinnassa aiemminkin mukana. Sieltä hän tunsi saavansa viimein lohtua.
– Tuolloin aloin ajatella, että ehkä minä en haluakaan taiteilijaksi, vaan papiksi. Ajattelin, että haluaisin tehdä työtä, jossa voisin auttaa muita.
Sitä Pohjolan-Pirhonen on uransa aikana tehnytkin.
Papiksi valmistumisen jälkeen hän työskenteli useassa sairaalassa sairaalateologina.
– Kiinnostuin silloin sielunhoitotyöstä, koska kahdenkeskinen keskustelu on minulle tärkeää.
Sairaalateologina Pohjolan-Pirhonen pääsi ja joutui tekemisiin surun ja surevien kanssa. Esimerkiksi Naistenklinikalla työskennellessään hän kohtasi äitejä, jotka olivat menettäneet vauvansa.
Vuonna 1999 hän näki työpaikkailmoituksen, joka muutti hänen elämänsä.
Helsingin seurakuntayhtymä haki Suomen ensimmäistä poliisipastoria.
– Olin käynyt opiskelemassa Yhdysvalloissa katastrofityötä, joka oli tuolloin rantautumassa Suomeen. Minulla oli myös työnohjaajakoulutus. Kun näin sen ilmoituksen, tiesin heti, että se on minun työpaikkani.
"Minun tehtäväni on mennä siihen surun ja kauheuden maailmaan"
Olohuoneessa on kaksi lähes kattoon asti ulottuvaa kiinanruusua, ja katosta roikkuu useita kukka-amppeleita.
Nojatuolissa istuu tyytyväisen näköinen kissa.
– Tämä on Niiskuneiti. Toinen kissamme on Nipsu, mutta se on jossain ulkona piilossa. Nipsu lähtee aina ulos, kun meille tulee vieraita. Ja se tulee takaisin vasta silloin, kun vieraat ovat lähteneet, Pohjolan-Pirhonen kertoo.
Olohuoneen ikkunoista näkyy peltoja, ja jokunen talo niiden takana.
– Joku on joskus sanonut, että jokaisen tulisi katsoa kerran päivässä kaukaisuuteen.
Tästä talosta voi katsoa kaukaisuuteen jokaisesta ikkunasta ylä- ja alakerrasta.
– Kun tulimme mieheni kanssa katsomaan tätä taloa toistakymmentä vuotta sitten, ajattelimme heti, että tämä on meidän kotimme.
Moni alkaa itkeä jo heti silloin, kun näkee ovellaan poliisin ja papin.
Koteja, asuntoja, taloja.
Surukoteja.
Niitä Pohjolan-Pirhonen on nähnyt elämänsä aikana enemmän kuin moni muu.
Sellaisia niistä on tullut sen jälkeen, kun hän on käynyt niissä.
Ensin seissyt niiden ulko-ovilla poliisin kanssa. Ja kun ovi on avattu, he ovat pyytäneet päästä sisälle asuntoon. Ja sitten poliisi on kertonut, että meillä on ikäviä uutisia teidän läheisestänne.
Mutta sitä ennen ovelle tulijaa on pyydetty aina istumaan.
– Kuolinviestiä ei kerrota koskaan silloin, jos omainen seisoo. Me pyydämme häntä aina ensin istumaan. Ja sen jälkeen me kerromme, että teidän läheisenne on kuollut. Me emme puhu menehtymisestä, vaan kuolemasta.
Mitä sen jälkeen tapahtuu, sitä ei voi koskaan tietää.
Moni alkaa itkeä jo heti silloin, kun hän näkee ovellaan poliisin ja papin. Joku ei usko, mitä he kertovat. Joku tulee vihaiseksi, suuttuu.
– Minun tehtäväni on mennä silloin siihen surun ja kauheuden maailmaan, missä toinen ihminen on. Olen näissä tilanteissa läsnä 150-prosenttisesti. Minä välitän hänelle viestin, että olen tässä vain häntä varten.
Se on sellainen eloonjäämistilanne. Viestin saanut alkaa heti miettiä, miten minä selviydyn.
Kun suruviesti viedään, poliisi on paikalla jonkun aikaa seuraamassa tilannetta. Usein poliisi lähtee pois noin kymmenen minuutin kuluttua.
Mutta läheisensä menettänyttä ei jätetä yksin.
Poliisipastori jää surutaloon. Hän on paikalla puoli tuntia tai muutaman tunnin, sen mukaan, mitä tarvitaan.
Kuolinviestin saanut henkilö on usein shokissa, ja hänen kaikki energiansa menee tilanteesta selviytymiseen.
– Se on sellainen eloonjäämistilanne, että viestin saanut alkaa heti miettiä, miten minä selviydyn tästä. Hän saattaa alkaa miettiä myös, miten lapset selviävät. Samalla tulevat myös miksi-kysymykset.
Ihmisen mieli on viisas. Se ottaa tietoa vain sen verran vastaan, mitä hän kykenee ottamaan sillä hetkellä, Pohjolan-Pirhonen sanoo.
– Joku voi kysyä puolen tunnin kuluttua, että mitä on tapahtunut.
Eteenpäin mennään pieni hetki kerrallaan.
– Olen onnistunut, jos ihminen on selvinnyt vaikka tunnin elämässä eteenpäin.
Poliisipastori lähtee usein pois vasta silloin, kun joku perheenjäsen tai ystävä on tullut paikalle.
"He haluavat kuulla, kärsikö heidän läheinen"
Poliisi vie vuosittain Helsingissä noin viidellesadalle omaiselle kuolinviestin.
Poliisipastori lähtee mukaan silloin kun poliisi pyytää hänet.
Pohjolan-Pirhonen ei halua kertoa tarkkaa lukumäärää, kuinka monta kertaa hän on ollut viemässä suruviestiä, ettei kukaan voisi päätellä, millaisissa tilanteissa hän on ollut mukana.
Hän sanoo haluavansa kunnioittaa omaisten surua, ja kaikki kohtaamiset ovat olleet äärimmäisen luottamuksellisia.
Kuolintapaa emme voi siinä tilanteessa useinkaan kertoa.
Jonain päivänä on viety kaksi suruviestiä, ja kolme viikkoa on pisin aika, jolloin kuolinviestiä ei ole viety. Suruviesti viedään omaiselle niin pian kuin se on mahdollista, usein muutaman tunnin sisällä kuolemasta.
Kun poliisi ja poliisipastori kohtaavat omaisen, tälle ei voida usein kertoa juurikaan muuta kuin että läheinen on kuollut. Tämä on voinut kuolla autokolarissa, tapaturmassa tai väkivallan seurauksena.
Tai henkirikoksen uhrina.
Kun poliisi ja pappi seisovat omaisensa menettäneen ovella, poliisin rikostutkinta on saattanut alkaa aivan hetki sitten.
– Kuolintapaa emme voi siinä tilanteessa useinkaan kertoa. Mutta me lupaamme, että esimerkiksi seuraavana päivänä omainen saa lisää tietoa.
Hyvin moni haluaa tietää, milloin ja missä kuolema on tapahtunut.
Melkein kaikki haluavat esittää ainakin yhden kysymyksen.
– He haluavat kuulla, kärsikö heidän läheisensä kuollessaan. Me vastaamme siihen niin rehellisesti kuin pystymme. Usein voimme kertoa, että kuolema on ollut nopea.
"Lapsen kuolema sattuu eri kohtaan sydämessä"
Pohjolan-Pirhonen on joutunut kertomaan monet kerrat aviomiestään kotiin odottavalle vaimolle, ettei tämän mies tule enää koskaan kotiin. Tai vaimoa töistä odottavalle miehelle, että vaimo on kuollut äsken onnettomuudessa.
Raskaimpia ovat olleet ne hetket, jolloin hän on ollut poliisin kanssa kertomassa kotinsa sohvalla istuvalle äidille, että tämän lapsi on surmattu.
Miten sen voi edes ääneen sanoa?
Pohjolan-Pirhonen on hetken hiljaa, ennen kuin hän vastaa.
– Ne ovat kauheita tilanteita, ihan hirveitä. Tärkeintä silloin on, että äiti ymmärtää, että minä olen siinä häntä varten ja hänen kanssaan. Tuolloin ei välttämättä puhuta paljoa, enkä minä ainakaan mitään selittele, koska tapahtunutta ei voi selittää pois.
Suruviestiä viedessä en koskaan mieti, miltä minusta silloin tuntuu.
Pohjolan-Pirhonen nousee kahvipöydästä ja kävelee kohti ulko-ovea.
Hän on luvannut näyttää pihapiiriä kuvaajalle. Poliisipastori vie kuvaajan kana-aitaukseen. Kanat saavat syötävää. Sitten kuljetaan mehiläispesien ohitse ja kurkataan kasvihuoneeseen.
Lehtien seasta pilkottaa suuria punaisia tomaatteja.
– Kun näistä tekee tomaattikeittoa, se kyllä maistuu erilaiselle kuin valmiskeitot.
Pihakeittiön katoksen alla on maalaustarvikkeita. Tyttärentytär oli tuonut ne sinne, kun hän halusi taiteilla. Nyt kun mummi on eläkkeellä, hän ehtii maalata lapsenlapsensa kanssa.
Kun kaksi pyreneittenpaimenkoiraa näkee emäntänsä, he aloittavat hurjan haukkumisen aitauksessaan. Emäntä raottaa aitauksen ovea, ja Pyry ja Tuisku livahtavat sieltä hetkessä ulos.
Koirat ovat Pohjolan-Pirholalle tärkeitä. Hän ulkoilee paljon niiden kanssa.
Pyry ja Tuisku ovat päässeet hänen kanssaan vuosien aikana pitkille lenkeille myös silloin, kun työpäiviin on mahtunut paljon pahuutta ja julmuutta.
– Suruviestiä viedessä en koskaan mieti, miltä minusta silloin tuntuu. Käyn läpi näitä asioita usein, kun olen koirien kanssa lenkillä.
Silloin on ollut aikaa pohtia myös sitä, miltä hänestä itsestään, äidistä ja isoäidistä, on tuntunut, kun hän on joutunut kertomaan jollekin toiselle äidille, että tämän lapsi on surmattu.
– Meillä aikuisilla on sisäänrakennettuna ajatus, että me suojelemme lapsia kaikilta vaaroilta. Siksi nämä tilanteet ovat niin raskaita ja vaikeita ymmärtää. Lapsella elämä on vasta edessä. Lapsen kuolema sattuu sydämessä eri kohtaan kuin muut kuolemat.
Tapaus Aarnio – "Se on ollut monelle poliisille pettymys ja hämmennys"
Suruviestien viemisen lisäksi iso osa Pohjolan-Pirhosen työtä on ollut toimiminen työpaikkapappina Helsingin poliisilaitoksella.
Mutta mihin poliisit tarvitsevat pappia työpaikallaan?
– Poliisin työtehtäviin kuuluu paljon asioita, jotka siviilistä saattavat tuntuvat kauheilta. Mutta poliisin ammattitaito suojaa heitä näissä tilanteissa. Silloin kun tapahtuu jotain, mikä menee normaalin työnteon yli, niin silloin istumme alas ja käymme asioita läpi.
Nämä tilanteet voivat olla sellaisia, joissa poliisi itse on joutunut vaaraan tai ollut tilanteessa, jossa vaikka lapsi on joutunut onnettomuuteen.
– Me emme puhu näissä keskusteluissa taktiikasta, vaan siitä, miten poliisi on kokenut tilanteen ja miten hän on reagoinut tilanteeseen.
Menetykset eivät aina ole kuolemantapauksia.
Viime vuosina Helsingin poliisilaitoksella on puhuttu papin kanssa usein muustakin kuin työtehtävistä.
Esimerkiksi Jari Aarniosta.
Moni on halunnut miettiä työpaikkapapin kanssa, miten se kaikki on mahdollista. Miten kollegasta ja sankaripoliisista tuli huumepäällikkö?
– Se on ollut monelle poliisille tietynlainen pettymys ja hämmennys. Minä sanoisin sitä myös suruksi. Siinä joudutaan tekemään tietynlainen surutyö tämmöisessä tilanteessa. Menetykset eivät aina ole kuolemantapauksia.
Helsingin poliisilaitoksella kuohuu edelleen.
Lokakuun alussa Helsingin poliisilaitoksen entinen ja nykyinen johtaja joutuvat syytettyjen penkille Suomen historian laajimmassa poliisirikosoikeudenkäynnissä. Tutkinta kesti useita vuosia. Käräjäoikeudessa vastaavat virkarikossyytteisiin Helsingin poliisilaitoksen johtajien kanssa Suomen edellinen poliisiylijohtaja, keskusrikospoliisin päällikkö ja Aarnio.
Ei ole ihme, että poliisipastorilla riitti juttukavereita Helsingin poliisilaitoksella.
Poliisivankilassa on rukoiltu ja jaettu ehtoollista
Poliisipastorin työ on ollut muutakin kuin suruviestien viemistä ja poliisien tukihenkilönä olemista. Pohjolan-Pirhonen on suunnitellut ja johtanut erilaisia kriisikoulutuksia Suomessa.
Osa työstä on ollut poliisivankilaan joutuneiden rikoksesta epäiltyjen tapaamista.
Mutta miten epäilty keksii ottaa yhteyttä poliisipastoriin, kun suurin osa poliisivankilaan joutuneista on tuskin koskaan kuullutkaan poliisipastorista?
– Tätä työtä tehdään matalalla profiililla. Kun henkilö joutuu poliisivankilaan, hänelle annetaan ohjelappunen, jossa kerrotaan, milloin on ulkoilut ja milloin pääsee suihkuun. Samassa lapussa myös kerrotaan, että epäilty voi halutessaan keskustella papin kanssa.
Poliisivankilassakin on riittänyt tulijoita papin puheille.
Pikkurikollista isoihin roistoihin.
Luterilaisista muslimeihin.
Ja monen muun kirkon väkeä.
Ja heitäkin, jotka eivät kuulu mihinkään kirkkoon tai seurakuntaan.
– Nämä henkilöt haluavat puhua itsestään ja omasta elämästään. Osa haluaa pohtia sitä, mikä hänet johti tekemään rikoksia.
Mutta yrittävätkö rikoksista epäillyt saada papin avulla mahdollisesti armollisemman kohtelun poliisilta, tai jopa lievemmän rangaistuksen?
– Ei, he kyllä tietävät minun roolini. Joskus he ovat pyytäneet, että rukoilen heidän puolestaan. Ja toisinaan on vietetty ehtoollista poliisivankilassa.
Olisi naiivia ajatella, että ihminen on vain hyvä tai paha.
Poliisipastori tietää aina, mistä rikoksista keskustelukumppania epäillään. Hän on oppinyt vuosien aikana, että elämä ei ole mustavalkoinen.
– Olen oppinut, että ihminen on myös paha. Ja pahuutta on paljon maailmassa. Mutta olisi naiivia ajatella, että ihminen on vain hyvä tai paha. Näissä keskusteluissa minun on kohdattava edessäni oleva ihminen. En useinkaan mieti hänen tekojaan.
Toisinaan poliisipastori on voinut seurata tiedotusvälineistä, millaiseen rangaistukseen syytetty on tuomittu. Sen jälkeen kun hän on joutunut vankilaan, poliisipastori ei heitä enää tapaa. Vankiloissa on omat papit.
Saako murhaaja koskaan anteeksi?
Kesällä eläkkeelle jäänyt Pohjolan-Pirhonen ei ole enää poliisipastori, mutta papin oikeudet hänellä on edelleen. Hän voi vihkiä hääpareja ja siunata vainajia.
Kuvaaja on saanut otettua riittävästi kuvia, ja Pohjolan-Pirhonen kantaa taiteilijatarvikkeensa nurmikolta takaisin pihakeittiön katoksen alle.
Hän ei ole katunut päätöstään, jonka teki nuorena lukiolaistyttönä.
– Taidetta voi harrastaa, mutta pappeutta ei.
Koska Pohjolan-Pirhonen on pappi, on pakko kysyä, onko hänen elämässään ollut johdatusta.
– Johdatus kuulostaa hyvin juhlalliselta sanalta. Mutta olen saanut tehdä työtä, jota olen pitänyt tärkeänä. Toki välillä on ollut hyvinkin raskasta, ja olen ollut voimieni äärirajoilla. Mutta tuntuu siltä, että kaikella mitä minulle on tapahtunut, sillä on ollut tarkoituksensa.
Se on hänen ja hänen Jumalansa välinen asia.
Pohjolan-Pirhonen on vastannut moninaisiin kysymyksiin jo usean tunnin ajan. Mutta vielä olisi muutama kysymys jäljellä.
Mitä miettii poliisipastori, kun hän katselee poliisivankilassa pöydän toisella puolella istuvaa surmaajaa?
Henkilöä, joka on aiheuttanut valtavan määrän surua ja kärsimystä uhrille, tämän omaisille ja hyvin monelle muullekin.
Voiko poliisipastori hyväksyä hänen tekonsa? Voiko murhaaja saada koskaan anteeksi?
Vastaus tulee nopeasti.
– Se ei ole minun tehtäväni antaa hänelle anteeksi. Se on hänen ja hänen Jumalansa välinen asia.
Kuvaaja kantaa kameransa takaisin auton.
Polkkatukkainen nainen kävelee kohti koira-aitausta. Hän päästää Pyryn ja Tuiskun vapaaksi.
On aika lähteä jälleen pitkälle lenkille.