Näin kirjoittaa blogissaan Pastorinna Puustinen eli Pyhäselän seurakunnan pastori Kaisa Puustinen Joensuusta. Hänet vihittiin papiksi vuonna 2008, kun ensimmäisten suomalaisten naispappien vihkimisestä virkaansa oli kulunut kaksikymmentä vuotta.
Pappeuden ja naisena olemisen yhdistäminen ei Puustisen mielestä suju aina vieläkään – ei häneltä eikä muilta.
– Se on semmoinen kipuilu, jota olen käynyt omassa päässä. Ulkopuoleltakin tulee joskus kommenttia kengistä tai hiusten väristä. Silloin kun aloitin, jossakin alakoulussa olivat miettineet, että ei se varmaan ole oikea pappi kun on nahkatakki päällä, Puustinen muistelee.
– Ensimmäiset naispappisukupolvet raivasivat sen tilan, että nainenkin voi olla pappi. Ehkä tämän minun sukupolveni tehtävä on raivata se tila, että pappi voi olla nainen, näyttää naiselta. Ei tarvitse yrittää näyttää mieheltä tai olla jotain neutraalimpaa, Kaisa Puustinen pohtii.
Onko yksinäisyydestä tullut liiankin yksityisasia?
Kaisa Puustinen on pohtinut blogissaan useaan otteeseen myös yksinäisyyttä.
Vaikka asuminen keskittyy yhä enemmän tiiviisti rakennetuille alueille, yksinäisyyttä se ei poista.
– On paljon heitä, joita kukaan ei kaipaa heidän elossa ollessaan eikä kuoleman jälkeen. Onko se jotenkin ajan trendi, että ihmisen yksinäisyys on yksityisasia, johon ei saa puuttua? Ei uskalleta edes kysyä, onko kaikki okei, Puustinen sanoo.
Aikamme on samalla omiaan synnyttämään yksinäisyyttä myös hänelle, jolla näennäisesti on perhe tai ystäväpiirikin olemassa, mutta niille ei jää aikaa.
Hautajaiset ilman saattoväkeä pysäytti
Työssään Puustinen joutui pohtimaan yksinäisyyttä, kun hänelle tuli tehtäväksi hiljaisten hautajaisten toimittaminen.
Paikalle ei ollut tulossa omaisia tai läheisiä. Edes kanttoria ei tarvittaisi eikä muistotilaisuuttakaan. Vain pappi ja suntio, ehkä joku muu virkansa puolesta. Puustinen huokaili ja murehti asiaa ääneen kotona. Puustisen alakouluikäiset lapset ehdottivat, että tulisivat paikalle.
Tästä Puustinen sai idean kysyä lasten koulusta, voisiko sieltä tulla oppilaita paikalle vaikka osana uskonnontuntia. Pari päivää myöhemmin tuli viesti, että muutama oppilaista halusi tulla mukaan saattamaan tuntematonta.
– Yleensä kun ollaan saattamassa rakasta ihmistä, muistot, rakkaus ja kaipaus tulee saattoväestä läpi. Nyt enemmän oli surua ja murhetta siitä, ettemme kukaan tienneet ihmisestä mitään. Se herätti oppilaissa pohdintoja siitä, miten voi olla mahdollista että joku on näin yksinäinen.
Ei se varmaan ole oikea pappi kun on nahkatakki päällä. Kaisa Puustinen
Tapauksen saatua jälkikäteen julkisuutta Puustinen sai sellaistakin palautetta, ettei näin olisi saanut toimia. Kun ei tiedetty, mitä ihminen itse olisi toivonut.
– Kun ihminen kastetaan, paikalla on aina joku ja hänet siunataan elämää varten. Mutta se, että kun hänet siunataan viimeisen kerran, siinä ei olisi ketään, niin minun lähimmäisenrakkauteni ei taivu siihen, Kaisa Puustinen toteaa.
Yksinkin viimeisen matkansa saa toki tehdä
Puustinen ehdottaa, että oman tahtonsa tämän asian osalta voisi jokainen kertoa jollekin tai vaikka kirjoittaa sen jonnekin ylös. Jos viimeiselle matkalleen ei halua saattajia, niin sitä tahtoa silloin kunnioitetaan.
– Totta kai se on ensimmäinen asia, että ihmistä kunnioitetaan, niin elävänä kuin kuolleena, Puustinen sanoo.
