Lumi leijailee hiljalleen maahan. Suuren hallin pihalla on autoja jonoksi asti. Hallin oven avaa partasuinen mies, joka huikkaa kahvin olevan tippumassa. Kohta hänen on lähdettävä hakemaan vielä yhtä autoa korjaamolle.
Kiire painaa päälle, vaikka tänään piti olla vapaapäivä.
– Tämän päivän ihminen on sellainen, että auto pitäisi saada mieluusti laitettua heti, kertoo näyttelijä ja autokorjaamoyrittäjä Esko Vatula ja kehottaa tulemaan lumisateesta sisälle, hallin puolelle.
Vuonna 2013 perustetulla Telakan Autolla korjataan ja huolletaan kaikenmerkkisiä ja -mallisia autoja. Pienelle pajalle päätyvät yleensä iäkkäimmät autot, joita ei enää viedä merkkiliikkeisiin tai suurempiin korjaamoihin.
– Niitä on totta kai myös vähän helpompi laittaa, koska tekniikka on yksinkertaisempaa. Vanhoissa autoissa on vähemmän elektroniikkaa, kauhean isoja komponentteja ei tarvitse vaihdella, Vatula kertoo.
Kaikki pitäisi pystyä korjaamaan itse
Autokorjaamolla vastaan tulevaa partasuuta ei välttämättä yhdistetä heti teatteriin, vaikka 62-vuotias Esko Vatula on tehnyt pitkän uran Kainuun ainoan ammattiteatterin, Kajaanin kaupunginteatterin näyttämöllä.
Usein asiaa ihmetellään ääneen vasta, kun autoa on käytetty korjaamolla toisen tai kolmannen kerran.
– Samalla tavallahan minulle käy, kun kaupan kassat tulevat siviilissä vastaan. Joudun pitkään miettimään, kun tuntuvat niin tutulta ja morjestavat niin tuttavallisesti. Toki se on myös sitä, että kaikki tuntevat apinan ja apina ei ketään, Vatula naurahtaa.
Ensimmäisenä kysyn, mitä mieltä elektroninen tietokoneyksikkö on, mikä autossa on vialla. Esko Vatula
Mikä sai näyttelijän perustamaan autokorjaamon? Vatula hymyilee kysymykselle: se on melkein elämää suurempi – miksi olen, miksi elän?
– Kai se on jostain sellaisesta lähtenyt liikkeelle, että muksuna piti kaikki lelut purkaa ja koota. Kun olin 13–15 -vuotias, teki mieli laitella omaa mopoa, mutta silloin ei ollut työkaluja. Kai sitä silloin tuli tehtyä päätös, että kun olen iso, niin sitten minulla on.
Nyt Vatulalla on omien sanojensa mukaan kimpettä ja kampetta riittämiin. Korjaamon seinillä on rivitolkulla erilaisia työkaluja. Vuosien varrella myös taitoa on tullut lisää. Harrastus on lähtenyt hieman lapasesta.
– Olen joutunut perehtymään jopa sellaiseen asiaan, mitä ilman kuvittelin eläväni koko loppuelämäni: tietokoneisiin. Tänä päivänä mitään korjaustoimintaa ei voi tehdä ilman skannereita ja tietokoneita. Ensimmäisenä kysyn, mitä mieltä elektroninen tietokoneyksikkö on, mikä autossa on vialla, Vatula sanoo.
Autoja rassatessa vasta luova on oltava
Yli 30 vuotta kestäneen näyttelijän uransa aikana Esko Vatula on tehnyt lukuisia suuria päärooleja. Hän on esiintynyt muun muassa näytelmissä Eeli, shamaani (1985), Zorbas (1994), Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen (1995), Viulunsoittaja katolla (1997), Cabaret (1999) ja Huutavan ääni korvessa (2002).
Vatula nostaa itse esille Kajaanin kaupunginteatterin Tuntemattoman sotilaan (2016), missä hän esitti alikersantti Rokkaa. Tänä vuonna Vatula on mukana Mehiläiskoodissa ja maaliskuussa ensi-iltansa saavassa Meidän isä -näytelmässä (Kajaanin kaupunki).
Vatula sanoo, että hän on saanut kokea upeita tapoja tehdä teatteria, mutta jokin palo, tekemisen vimma on pikkuhiljaa hiipumassa.
– Teatteri on niin suuri mahdollisuus, mutta jos jotakin menee vikaan, se harmittaa suunnattomasti.
– Toisaalta taide on siinä mielessä jumalaista, että monta kertaa vikaan meno onkin sen jutun siunaus. Sitä ei vain tahdo enää millään jaksaa. Varmasti ikä tuo sen, että olen kärsimättömämpi, Vatula jatkaa.
Vatula katsoo puhuessaan tiivisti silmiin. Hän sanoo olevansa tolstoilainen ihminen. Vatulan pitää pystyä näpräämään vähän käsillään, mutta hän tarvitsee myös älyllisiä ja fyysisiä haasteita.
Kaikki nivoutuu yhteen, koska ihminen on kokonaisuus.
– Tämä on konkreettista. Pidän tärkeänä sitä, että ihminen osaa tehdä käsillään jotain. Käsityötä näyttelijän työkin viime kädessä on, mutta siinä luovuus on jossain mielessä ihan prosentuaalista. Rutiinit ovat kaiken perusta ja pohja. Tänä päivänä en pelkää mitään rutiineja, me tarvitsemme niitä, jotta pystymme saavuttamaan jonkinlaisen luovan mielentilan.
Taide on siinä mielessä jumalaista, että monta kertaa vikaan meno onkin sen jutun siunaus. Esko Vatula
Luovuutta tarvitaan myös autojen rassaamisessa. Ratkaisuteitä kun on heti alkuunsa rajaton määrä.
– Tämä vasta ajattelua vaatiikin, kun mennään tietokoneiden kautta auton elektroniseen tietokeskukseen. Se antaa klusterillisen vikakoodeja, joten järkikin jo sanoo, että kaikki ei voi olla yhtä aikaa rikki. Monesti kyse on mekaanisesta viasta.
– Kaikki ratkaisuhakuinen toiminta on mielestäni luovaa. Siihen tarvitaan vähän laiskuutta, rauhaa ja aikaa, jotta löytää helpoimman tavan ratkaista ongelma. Toki aina ei käy näin, joskus joudutaan menemään vaikeimman kautta ja se käy myös kaalin päälle, Vatula jatkaa.
"Paaliin vaan", isä ja poika nauravat
Autokorjaamon hallissa on työn alla yhtä aikaa kolme autoa. Autoasentaja Ali Magd Ali vaihtaa yhdestä autosta koiranluita, osakas Petri Piirainen työskentelee otsalampun valossa toisen auton alla ja Esko Vatula nostaa kolmannen auton konepellin ylös.
Autolla on ajettu 335 000 kilometriä. Sen moottori on puhdas, mutta kaipaa lisää puhtia. Vatula vie autosta suuttimen korjattavaksi paikalliseen liikkeeseen, mikä maksaa yhden kolmasosan uuden suuttimen hinnasta.
– Jos ostaisimme sen tehdaskunnostettuna, se tehtäisiin Latviassa halvalla ja saksalainen myisi sitä. Kaikki rahavirta olisi Suomesta ulospäin. Moni asiakas on kauhean mielissään, että ostamme suomalaista työtä, Vatula kertoo.
Korjattavaa riittää. Kainuun autokanta on maan toiseksi iäkkäintä. Usein pieniin autokorjaamoihin tuodaan lähes 20-vuotiaita autoja, jotka on ostettu 300–500 eurolla.
– Sitten niihin pitäisi vaihtaa esimerkiksi iskunvaimentimet, ja kun mekin tarvitsemme siitä oman osamme, niin siitä tulee lähestulkoon auton hinta.
– Monesti sitä on tosi vaikea selittää asiakkaille, että näillä hinnoilla tänä päivänä huoltotyötä tehdään, Vatula jatkaa.
Ikääntyvän auton tappaja on ruoste. Vaikka tekniikka olisi kunnossa, pahasti ruosteista autoa ei Vatulan mukaan kannata harsia pellillä kokoon. Työmäärä olisi järkyttävän suuri.
Paaliin vaan, Vatula nauraa paikalle piipahtaneen korjaamon kolmannen osakkaan, poikansa Matin kanssa.
– Tänä päivänä ei ole varmoja autoja ja minusta tuntuu, ettei sellaisia ole tarkoitus edes tehdä. Autolle annetaan kuuden vuoden puhkiruostumattomuustakuu, ja 10 vuoden iässä se on valmis romuttamolle. Autoista on tullut 10 vuoden kertakäyttötavaraa, Esko Vatula jatkaa harmitellen.
Hänen mukaansa kainuulaiset ajavat autonsa aika lailla loppuun. Romuttamolle ne päätyvät noin 22-vuotiaina.
– Henkilökohtainen mielipiteeni on, että se on ekoteko. Uuteen autoon käytetään niin paljon uusiutumattomia luonnonvaroja, että se ei ole koskaan mikään ekoteko, vaikka markkinamiehet voivat sen sellaiselta saada näyttämään, Vatula naurahtaa.
"Kuule, tämä auto on niin monivammainen"
Vatulat, isä ja poika, muistuttavat toisiaan. Puhe pulppuaa ja äänekäs nauru tarttuu. Molemmilla on törkyturpa, parrakkaat miehet veistelevät.
Nauru keskeytyy, kun isä-Vatulan puhelin soi. Autonsa korjaamolle jättänyt nainen ikävöi Passatiaan.
– Kuule, tämä auto on niin monivammainen, mutta me löysimme sellaisen perusvian, mikä sitä on varmaan vaivannut jo pidemmän aikaa. Ensinnäkin perän stefa vuotaa niin rajusti, että se on öljyyntynyt, mutta myös kampiakselin asentotunnistimen johto on sillä tavalla rikki, että se saa maakontaktin. Se aiheuttaa mitä ihmeellisimpiä sähköisiä vikoja, Esko Vatula selittää puhelimessa ja jatkaa, että maanantaiksi kampiakselin asentotunnistin saadaan korjaamolle ja auto laitetaan kondikseen.
Puhelu päättyy ja Vatula heilauttaa kättään hallin viimeistä autopaikkaa kohden.
– Se on tämä punainen paholainen tässä.
Jos ihminen ei pysty tekemään näyttelijäntyötään, se tuntuu pahalta. Esko Vatula
Autoasentaja Ali Magd Ali on saanut sillä välin oman työnsä valmiiksi. Hänen mukaansa Irakissa autot – ja niissä olevat viat – ovat samanlaisia kuin Suomessa. Magd Ali hymyilee, ottaa auton avaimet pöydältä ja ajaa auton ulos hallista. Seuraava odottaa pihalla jo korjaamista.
– Ali on ollut seitsemän vuotta kiinteästi tässä mukana, mutta hän on nyt oppisopimuskoulutuksessa, koska tarvitsee todistuksen ammatistaan. Sitä kun mennään tänä päivänä sertifikaattien luvatussa maailmassa, Esko Vatula kertoo.
Vatulan tarkoituksena on päästä itse käytännön korjaustoiminnasta pois, koska työt alkavat tuntua jo kropassa. Auton vierelle hän voi vielä kyykistyä, mutta epäilee, että kohta tarvittaisiin jo nosturia nostamaan miestä pystyyn.
– Järjestelisin työt niin, että täällä olisi aamulla varaosia. Niitä yritetään saada monta kertaa kissojen ja koirien kanssa, että ne olisivat oikeita, mutta ne ovat kuitenkin vääriä. Ranskalainen on siitä tosi ihmeellinen, että saman mallivuoden aikana voi olla neljää eri kokoonpanoa. Siinä on aina semmoinen arvauskisa, että onko osa oikea, Vatula kertoo.
Autoista on tullut 10 vuoden kertakäyttötavaraa. Esko Vatula
Kropassa tuntuvat myös muiden murheet. Vatula sanoo olevansa huolissaan kaupunginteatterin upeista, nuorista näyttelijöistä, jotka tuntuvat uupuvan työtaakkansa alla.
– Olen varmaan kehittänyt itselleni sellaisen teatteriruumiin, joka reagoi työkavereitten vaikeuksiin. Jos ihminen ei pysty tekemään näyttelijäntyötään, se tuntuu pahalta.
"Se on loputon tie"
Esko Vatula kehottaa korjaamon väkeä kahville, toinen pannullinen on jo tippunut. Kahvikuppinsa äärellä mies kertoo, kuinka "pappa" on vielä vanhoilla päivillään ruvennut opiskelemaan: yrittäjän ammattitutkintoa. Tosin tutkinnon nimeä pitää hieman hakea, se kun ei tule heti mieleen.
Autokorjaamolla Vatula tuntuu olevan elämänsä roolissa. Hän sanoo toteuttavansa sitä, mikä on sytöksi pantu ihmiselle. Ja olevansa kauhean kiitollinen mahdollisuuksista ja siitä, että kipinää vielä riittää.
– Elää pitäisi tosissaan joka päivä, mutta ei mentäisi kauhean vakavasti. Nämähän ovat kaikki romuja, ne tulevat kuntoon tai eivät tule. Viime kädessä en näe muuta ammattitaitoa kuin oppimaan oppimisen. Se on loputon tie oikeaan ammattitaitoon.
– Samalla tavalla elämä on oppimaan oppimista. Ei kannattaisi ihan kauheasti luutua, vaan siinä pitää olla huumoria mukana. Muuten olemme ihan hukassa. Ja nyt puhun enemmän itselleni kuin sinulle, Vatula jatkaa hymyillen.