Kärköläläinen Lilli Vehmas ei muista mitään päivästä, jolloin hänen elämänsä muuttui pysyvästi.
Sen Vehmas kuitenkin tietää, että hän oli seisonut pellolla esteen vieressä, kun sitä lähestynyt hevonen päätti jostain syystä kiertää esteen. Hevonen laukkasi täydellä vauhdilla Vehmasta kohti ja hänen ylitseen. Kukaan ei tiedä, miksi niin kävi eikä onnettomuus ollut kenenkään vika.
– Se oli kurja tsägä, niin kuin hevosten kanssa joskus voi olla. Itse en muista siitä mitään. Siksi tuntui hassulta, kun joku kysyi , että tuliko sulle jotain kammoja siitä. Miten voi tulla kammoja asiasta, jota et muista tapahtuneen, Vehmas naurahtaa.
Vehmas sai onnettomuudessa kaularangan vamman ja aivovamman. Kehon oikea puoli ei toimi enää niin kuin ennen ja niskassa voi muhia aikapommi.
Ratsastus se juttu, joka vie minua eteenpäin, jonka takia elän, hengitän ja yritän rimpuilla päivästä toiseen. Lilli Vehmas
– Niskan kaksi ylintä nikamaa eivät pysy paikallaan eikä kukaan pysty sanomaan, mitkä riskit sen kanssa on. Mutta se on asia, jonka kanssa nyt vain eletään.
Vuosi ensimmäisestä onnettomuudesta rytisi jälleen. Vehmas putosi hevosen selästä ja vammat pahenivat. Hyvällä syyllä voisi kysyä, mitä ihmettä ihminen tekee hevosen selässä sen jälkeen, kun on jo vammautunut pysyvästi hevosten takia.
– Ratsastus se juttu, joka vie minua eteenpäin, jonka takia elän, hengitän ja yritän rimpuilla päivästä toiseen. Varmaan joku fiksumpi olisi todennut, että nyt on hyvä hetki myydä hevonen ja lopettaa, mutta tämä on minulle elämäntapa. Tämä on minun elämäni, enhän minä siitä voi luopua.
Lilli Vehmas ratsastaa edelleen kilpailumielessä, vammoista huolimatta. Viime keväänä hän pääsi osaksi Suomen pararatsastajien maajoukkuerinkiä yhdessä hevosensa Maestoso Madamen kanssa. Tammikuun loppupuolella 2018 edessä ovat uudet katsastukset tulevaa kautta varten.
Hevonen antaa jalat, kun omat pettävät alta
Lilli Vehmaksen selviytymistarinaa ei voi kertoa ilman, että esittelee tarinan toista päähenkilöä. 16-vuotias lipizzanhevostamma Maestoso Madam, tuttujen kesken Masu, on suurin syy siihen, että Lilli Vehmas elää tänä päivänä sellaista elämää kuin elää. Tai että hän yleensä elää.
– Masu on ihmisen unelma. Se on sosiaalinen ja seurallinen, miellyttävällä tavalla herkkä luonne ja on koko ajan vahvasti läsnä.
Vehmas osti Masun, kun tamma oli 4-vuotias. Yhteistä elämää on siis takana pian 12 vuotta, joten voisi olettaa, että hevonen ja sen omistaja ovat alkaneet jo muistuttaa toisiaan.
– Meillä on varmaan niin, että erilaisuus täydentää toisiaan. Periaatteessa tykkään olla ihmisten kanssa mutta viihdyn hyvin yksinkin. Masu on myös vähän säpäkämpi luonteeltaan, kun taas minä olen rauhallinen. Siinäkin mielessä täydennämme toisiamme.
Hevonen on Lilli Vehmakselle perheenjäsen ja tiimikaveri. Ja mikä tärkeintä, Masun jalat kantavat silloin, kun Vehmaksen omat jalat pettävät.
– Masu on minun elämässäni se punainen lanka, joka laittaa möyrimään eteenpäin. Ja Masu on se tyyppi, joka antaa minulle jalat silloin, kuin omat jalat eivät oikein vie eteenpäin.
Huonomuistinen ei muista jännittää
Lilli Vehmaksen laji on pararatsastus, joka on yksi vammaisratsastuksen muodoista. Erona tavalliseen kouluratsastukseen on, että ratsastettavia ohjelmia suunniteltaessa on otettu huomioon vammojen vaikutus suorituskykyyn.
Lisäksi ratsastajat voivat käyttää apuvälineitä. Vehmas itse käyttää ratsastaessaan tukikauluria, lannetukea ja raippaa. Niillä kompensoidaan puutteita, joita vammautuminen on toimintakykyyn jättänyt.
Vehmaksella on kilparadalla apunaan myös esilukija, joka pitää hänet kartalla siitä, mitä seuraavaksi pitää tehdä.
– Kun on muisti ja keskittymiskyky kuin kärpäsellä, en voi ratsastukseen keskittyessäni muistaa mitään muuta. Siksi esilukija lukee paperista minulle ääneen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hyvä puoli tässä on se, että kun voi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan, tässä tapauksessa ratsastamiseen, ei muista jännittää, iloitsee Vehmas.
Harjoitusmäärät vaihtelevat paljon Vehmaksen voinnin mukaan mutta yksi on varmaa: niin paljon ei enää pysty ratsastamaan kuin haluaisi. Toimintakyky vaihtelee niin paljon päivästä toiseen, että tarkkojen harjoitusmäärien listaaminen on hankalaa.
– Periaatteessa pitäisi treenata joka päivä, mutta missään vaiheessa vammautumiseni jälkeen ei ole ollut sellaista viikkoa, että olisin käynyt joka päivä tallilla. Entisessä elämässä saatoin luuhata tallilla päivät pitkät mutta enää sitä mahdollisuutta ei ole.
Kun saisi olla ihan ehjä
Vammoistaan huolimatta Lilli Vehmas elää melko tavallista arkea. Hän asuu omakotitalossa Kärkölässä kahden koiran ja kahden kissan kanssa. Hollolassa asuvan hevosensa Masun luo hän ajaa useana päivänä viikossa. Arkiset puuhat sujuvat hitaammin kuin ennen ja hermokivut ovat lähes päivittäisiä mutta eniten elämää verottaa poikkeuksellinen uupumus eli fatiikki.
– Se on sellainen väsymys, jota on ihan mahdoton kuvailla. Välillä tuntuu kuin minut olisi upotettu vesisammioon, kun ei vaan voimia riitä, Vehmas kuvailee.
Hän kamppailee väsymyksen kanssa joka ikinen päivä. Nukkuminen ei fatiikkiin auta eikä siihen oikein auta mikään muukaan. Voimakkuus vaihtelee mutta pikkuhiljaa Vehmas on sopeutunut siihen, että väsymyksestä on tullut elinikäinen seuralainen.
– Vielä jossain vaiheessa jaksoin ajatella, että ehkä ensi viikolla tai ehkä ensi kuussa on jo vähän parempaa mutta kyllä minä nyt yritän tehdä rauhaa tämän kanssa.
Masu on minun elämässäni punainen lanka, joka laittaa möyrimään eteenpäin, vaikka mikä tulisi vastaan. Lilli Vehmas
Katkeruudelle Vehmaksen elämässä ei kuitenkaan ole sijaa. Onnettomuus ei ollut kenenkään vika eikä sitä auta jäädä märehtimään. Vehmaksen mielestä ihminen voi itse valita, jääkö surkuttelemaan kohtaloaan vai etsiikö keinot, joiden avulla luovia elämässä eteenpäin.
– Tavalliselle ihmiselle ne asiat, joista haaveilen, ovat aika arkipäiväisiä. Haaveilen, että olisi yksi päivä, ettei kaikki olisi taistelua. Saisi herätä pirteänä, jaksaisi tehdä asioita hyvin, se olisi kyllä tosi mahtavaa.
Periksi Lilli Vehmas ei kuitenkaan suostu antamaan. Hän myöntää, että vamman myötä olisi pitänyt opetella himmaamaan ja olemaan armollinen itselleen mutta omien sanojensa mukaan hän on siinä edelleenkin aika huono. Ja vaikka vammautuminen on esimerkiksi tuonut elämään paljon upeita ihmisiä, hän haluaa olla rehellinen elämän ja ajatustensa suhteen.
– Kyllähän minä kaikista mieluiten olisin ihan ehjä ja eläisin sitä elämää, jonka olin itselleni rakentanut.