Vuoden 1918 tapahtumat ovat vain muutaman sukupolven päässä meistä. Sisällissota oli meidän isovanhempiemme tai heidän vanhempiensa sota.
Pyysimme teitä tammikuun alussa kertomaan, minkälaisia tarinoita tai kertomuksia omassa suvussanne sisällissodasta liikkuu. Saimme muutamassa päivässä yli 250 vastausta. Lämmin kiitos niistä kaikista! Julkaisemme muisteluita eri yhteyksissä kevään aikana.
Kirjoitukset ovat koskettavia, karuja ja katkeriakin muistoja kahtia jakautuneesta kansakunnasta. Niissä kuuluu punaorvon lapsen ja jääkärin lapsenlapsen ääni. Ne vahvistavat samaa asiaa kuin tammikuussa julkaistu Ylen kysely. Valtaosa suomalaisista ei halua unohtaa, mitä sata vuotta sitten tapahtui.
Muistitiedolla on oma tärkeä merkityksensä virallisen historiankirjoituksen rinnalla. Suvuissa kulkevat muistot eivät aina vastaa tarkasti todellisia tapahtumia, eikä se ole niiden tarkoituskaan. Muistitieto on merkittävää, kun Suomessa puretaan vuoden 1918 traagisten tapahtumien aiheuttamia kipukohtia.
Tähän juttuun on koottu toistakymmentä muistelua eri puolilta Suomea. Osa tarinan kertoneista esiintyy nimettömänä tai nimimerkillä, mutta heidän yhteystietonsa on toimituksen tiedossa.
"Isoisäni tapettiin risujen keräämisen takia"
Vuoden 1918 levottomuudet vaikuttivat elämänmenoon lähes koko Suomessa, erityisesti etelässä. Traaginen sota ei valikoinut uhrejaan. Myös monet syyttömät joutuivat kärsimään.
Kotkalainen Ritva Rahkonen on kuullut isoisänsä kohtalosta tädiltään:
“Sisällissodan aika oli raakaa ja pelottavaa. Monet syyttömät menettivät henkensä, ja näin kävi myös isoisälleni. Hän oli maanviljelijä Virolahden Eerikkälästä. Perheeseen kuului vaimo ja viisi lasta.
Huhtikuun 10. päivänä 1918 isoisäni vei vanhimman poikansa Oton ja yhden sukulaismiehen kanssa heinäkuormaa Pitkäpaaden saareen Virolahden edustalle. Punaiset pidättivät sekä isoisäni että sukulaismiehen ja ottivat hevosen. Otto pääsi kotiin. Miehet vietiin punaisten päämajaan Harjun maanviljelysoppilaitokseen. Heidät ammuttiin, ja ruumiit upotettiin avannosta veteen.
Pidätyksen jälkeen punaiset tulivat isoäitiäni, mammaakin hakemaan. Mamma sanoi noutajille: “Jos tapatte minut, tappakaa lapsetkin.” Punaiset lähtivät tyhjin toimin pois."
Sinikka Laakson isoisä ammuttiin Hausjärven kirkon viereen. Muisto on kulkenut suvussa serkusten kesken:
“Alastarolainen isoisäni tapettiin hänen ison talon mailta keräämiensä risujen vuoksi. Talon isäntä oli huomautellut, ettei risuja saa kerätä. Kun tilanne maassa antoi mahdollisuuden, talollinen tuli vieraiden miesten kanssa kotitarkastukselle. Ja kuinka ollakaan, lattialta “löytyi” kiväärin kampa. Sen oli isäntä siihen hihastaan pudottanut.
Isoisäämme tultiin noutamaan kotoaan eikä hänen perheensä enää koskaan nähnyt häntä. Isoisälläni oli vaimo ja kuusi lasta, joista nuorin oli viisivuotias. Isäni oli toiseksi nuorin, tuolloin kuusivuotias. Suomen Sotasurmat -sivujen mukaan isoisäni kuolinpaikka on Hausjärvi. Hänet ammuttiin kirkon vieressä 37-vuotiaana toukokuussa 1918.”
"Kuolinsyyksi oli merkitty heikkous"
Sotatoimiin osallistui yhteensä noin 160 000 sotilasta. Molemmat osapuolet syyllistyivät terroriin ja raakuuksiin. Punainen terrori keskittyi sodan aikaan, valkoisten julmuudet sota-ajan lisäksi taistelujen jälkeisille vankileireille. Vankileireillä kuoli yli 11 000 punaista, heidän joukossaan myös naisia ja lapsia.
Terttu Hännisen mummosta tuli punaleski:
“Sisällissodasta puhuttiin minun lapsuudessani kapinana. Äitini isä oli sotimista vastaan, mutta lähti kuitenkin mukaan punaisten joukkoihin. Isoisäni vangittiin, ja hän joutui Tammisaaren vankileirille. Hän kuoli heinäkuussa 1918. Kuolinsyyksi oli merkitty heikkous.
Mummoni oli punaleski ja kahden pienen lapsen äiti. Apua hän sai vain Pelastusarmeijasta. He eivät jaotelleet avun pyytäjiä voittajiin tai hävinneisiin.”
Saara Kaajaksen sukujuuret ovat Virolahdella:
“Mummini isovanhemmat omistivat maatilan Virolahdella, ja siellä asui myös heidän 27-vuotias poikansa Rudolf. Taloon tullut punaisten joukko vaati Rudolfia kyyditsemään heidät talon hevosella eteenpäin. Hänet ammuttiin ja isoisoäitini haki poikansa yöllä kotiin, pesi, puki ja vei ruumin aittaan odottamaan hautajaisia.
Kun seuraavat punaiset tulivat kyselemään kyytiä, Rudolfin äiti vastasi: “Hevonen on tallissa ja kyytimies aitassa.” Kyydin kysyjät poistuivat vähin äänin."
Kymenlaaksossa lapsuutensa viettänyt eläkeläinen kuuli seuraavan tarinan nyt jo edesmenneeltä veljeltään:
“Kun punaiset olivat hävinneet, kenttäoikeus kokoontui yhteen kylämme taloon tuomitsemaan kylässä antautuneita punaisia. Talon isäntä oli kenttäoikeuden jäsen. Jokaisen tuomittavan kohdalla hän sanoi: 'En tunne miestä tarkemmin, mutta ehdotan kuolemantuomiota.” Kun päätösehdotus oli niin selkeä ja hyvin perusteltu, siihen päätettiin aina tai melkein aina yhtyä.”
"Montako punikkia tapoit?"
Moni selvisi hengissä kuin ihmeen kaupalla.
Vankileireillä hengen lähtö oli pienestä kiinni. 28-vuotiaan nuoren miehen äiti kuuli omalta isoisältään, miten tämä säilytti henkensä Suomenlinnassa:
“Äitini pappa Paavo joutui Suomenlinnaan vangiksi. Eräänä päivänä vartija pyysi kolmea vapaaehtoista. Paavo oli innokkaana nuorena miehenä nostamassa kättä ylös, mutta ei ehtinyt, kun joku vanhempi mies esti häntä ja tokaisi jotenkin näin: “Älä ole turhan innokas”. Paavo ei päässyt näihin vapaaehtoisiin.
Ulkoa kuului kolme laukausta. Vapaaehtoiset oli ammuttu Mannerheimin vierailun kunniaksi.”
Moni piiloutui peläten komennusta joko suojeluskuntaan tai punakaartiin. Jarmo Askolan isoisä halusi pysyä puolueettomana:
“Suurin osa ihmisistä halusi pysytellä tapahtumien ulkopuolella, myös silloin 22-vuotias valkealalainen isoisäni. Varsinkin punaisten puolella oli vallalla ajatus, että ihminen oli joko heidän puolellaan tai heitä vastaan. Sotatoimien lähestyessä isoisäni lähti kaverinsa kanssa hiihtämään kohti pohjoista. Ulkopuolisen silmin näytti siltä, että he aikoivat liittyä valkoisten joukkoihin. Tosiasiassa he muuttivat suuntaa ja piilottuivat heinälatoon. Yön pimeydessä he kävivät silloin tällöin kotona hakemassa ruokaa ja muita tarvikkeita.
Harhautus onnistui hyvin, sillä sodan jälkeen kylän suutari kysyi: “Montako punikkia tapoit?”
Juha Lapin suvussa kerrotaan isoisän täpärästä henkiin jäämisestä:
"Kotikylämme Kymenlaaksossa oli melkein sodan loppuun asti punaisten hallussa. Isoisäni oli maanviljelijä eikä häntä pakkovärvätty punaisten joukkoihin. Laskiaistiistai-iltana keski-ikäinen isoisäni lähti laskemaan muiden kanssa mäkeä. Seuraavana päivänä eräs mökin asukas meni punaisten esikuntaan kantelemaan, että isännät olivat pitäneet laskiaisena sotaharjoituksia, joissa isoisäni oli toiminut päällikkönä.
Esikunta antoi pidätysmääräyksen. Sen kuuli myös kyläläinen, joka kiiruhti varoittamaan isoisääni. Hän pakeni etäällä olevaan heinälatoon, jossa piileksi muitakin isäntiä.
Myöhemmin keväällä ruuantuojat kertoivat kuulleensa, että jos piileksijät ilmoittautuisivat punaisten esikuntaan, he pääsisivät kotiin tekemään kevättöitä. Isoisäni uskoi tätä ja ilmoittautui. Hänet pidätettiin ja lähetettiin Virojoelle ja sieltä edelleen Korialle. Siellä vangit sullottiin puuproomuun ja ilmoitettiin, että proomu sytytetään palamaan kello 13. Valkoiset vapauttivat proomun kello 12.30."
"Asia oli liian kipeä"
Varsinkin punaisten puolella sisällissodan tapahtumista saatettiin vaieta vuosikymmeniksi.
Tero Vinterbäckille sukulaismiehen kohtalo selvisi vasta, kun hän teki isänsä kuoleman jälkeen sukututkimusta:
“Valkoiset hakivat isoisäni veljen Artturin, 18-vuotiaan perheen esikoisen väkivalloin kotoaan Urjalasta. Artturi kuoli Hämeenlinnan vankileirillä. Isoisäni ja hänen sisaruksensa olivat vaienneet asiasta. Asia oli liian kipeä, sillä perheen esikoispojan menettäminen oli tuohon aikaan suuri tragedia.
Itse ryhdyin tekemään sukututkimusta vuonna 2011 ja löysin sukunimen ja paikkakunnan perusteella Suomen sotasurmat -järjestelmästä tietoja Artturista. Kysyin yli 90-vuotiaalta isoisältäni, että onko hän kenties sukua meille? Isoisäni vakavoitui ja kertoi Artturin tarinan. Ensi järkytyksestä selvittyään isoisä oli huojentunut ja hyvillään, että asia tuli kaikkien vuosikymmenten jälkeen hänen lastensa ja lastenlastensa tietoon.”
Renkolainen 65 v. -nimimerkki kertoo, miten hänen isoenonsa ei koskaan halunnut lapsia sisällissodan takia:
"Isoäitini veli Aleksi meni Lammin kaartiin, soti sotansa ja selviytyi hengissä myös vankileiriltä. Sota vaikutti Aleksiin koko hänen loppuelämänsä. Hän ei koskaan puhunut mitään yksityiskohtia sodasta, mutta sanoi kokemuksiinsa nojaten, ettei koskaan tule hankkimaan lapsia tällaiseen maailmaan. Hän meni naimisiin Hilmansa kanssa, mutta lapsia ei tullut."
"Isomummi ihastui ratsullaan saapuneeseen osastonjohtajaan"
Raija Heinosen isä kertoi tyttärelleen, miten Raijan punaisten puolella ollut isoäiti toimi meren jäällä Porin edustalla:
“Isäni Kalle oli sisällissodan aikaan 8-vuotias. Hänen äitinsä, “fammu”, kiirehti auttamaan haavoittunutta meren lahden jäälle. Haavoittunut mies oli valkoinen, korkea-arvoinen sotilas, fammu ja hänen perheensä punakaartilaisia. Isoäitini pelasti valkoisen hengen - ja vaaransi samalla omansa. Hän sai sodan loputtua huomionosoituksen osoittamastaan lähimmäisen rakkaudesta ja urhoollisuudesta."
Rakkaustarinoitakin syntyi. Suvin isomummi rakastui ratsain saapuneeseen pelastajaansa:
“Isomummini Martan eno oli mennyt metsään piiloon, koska ei halunnut joutua sotimaan. Hänen isänsä oli valkoisten puolella, mutta Martan enoa yritettiin ilmeisesti värvätä punaisiin joukkoihin. Martta vei enollensa ruokaa, ja joutui sodan lopussa piiloutumaan itsekin metsään.
Kun valkoiset olivat voittaneet, saapui heidän paikallinen osastonsa hakemaan piilossa olleita pois metsästä. Isomummi ihastui ratsullaan saapuneeseen osastonjohtajaan, Kalleen. Heistä tuli isoisovanhempiani.”
Ylen Elävä Arkisto on koonnut vuoden 1918 tapahtumista laajan lukupaketin ja Yle Uutisten sivulla julkaistut jutut Suomen sisällissodasta löytyvät täältä.