Kulmikas, aaltopellillä päällystetty rakennus ei erotu muiden kaltaistensa joukosta. Koristeeton rautaovi tervehtii sisäänpyrkijöitä. Mikään ei kieli siitä, että tämän oven toisella puolella on vuosikausia rakennettu rock-tähtiä ja taottu kulta- ja platinalevyjä.
Oven avaa lyhyt ja hintelä mies. Pitkät ruskeat hiukset valuvat suorina olkapäille ja niiden ohi. Miehellä on päällään hihaton musta paita, paljaat käsivarret ovat tatuointien peitossa.
Ulko-ovelta pystyy melkein kurkistamaan päästudion äänitarkkaamoon. Sen sisällä aika on seisahtunut johonkin 1980–1990-lukujen välille, kun ääni vielä tallennettiin keloille.
Anssi Kippo on näyttänyt samalta pitkään. Hän on käynyt läpi sellaisen rääkin, että on suorastaan hämmentävää, miten hyvin hän on säilynyt.
Hänen katseensa on ystävällinen ja kutsu peremmälle korostetun kohtelias. Tämä on hänen studionsa tai ”tutio”, kuten hän itse sitä kutsuu.
– Edesmennyt sotaveteraaniukkini ei osannut sanoa studio. Hän sanoi tutio. Se Anssin tutio, Kippo hymyilee.
Samasta syystä seinällä oleva kyltti sisään saapuvia kehotetaan ottamaan ”kenkät pois”.
Lappeenrannassa Harapaisten teollisuusalueella sijaitseva halli on suuri, 750 neliömetriä. Aiemmin täällä huollettiin rekkoja. Kippo vipeltää kylmällä kivilaatalla päällystettyä käytävää varpaat paljaina. Kulkuväylä kiemurtelee kahden äänitysstudion välistä kohti majoitustiloja, joihin mahtuu useampi bändi asumaan. Viime aikoina tulijoita on ollut Los Angelesista Vladivostokiin asti.
Kippo on rakentanut hallin yläkertaan itselleen kodin. Tilat on sisustettu vanhalla hirrellä, luonnonkivellä ja teräksellä. Kippo sanoo, että puussa olevat veistojäljet ovat 140 vuoden takaa.
– Rakennukset ovat vähän niin kuin ihmisiä. Ulkopuolelta ei kannata vetää hirveän jyrkkiä johtopäätöksiä. Ne menevät yleensä pöpelikköön.
Olohuoneen puulattian keskelle on sommiteltu kivinen tähti. Sen keskellä on hautakiviä valmistavalta firmalta tilattu lasinen tähti. Sen sisään puolestaan on kaiverrettu keskisormi. Niin kuin se ei olisi tarpeeksi, keskisormi on päällystetty lehtikullalla ja sen alle on laitettu itsensä valaisevaa teippiä.
Jokainen vieras saa keskisormesta, kimmelsi se sitten auringossa tai hehkui hämärässä.
– Pankinjohtaja tuli käymään täällä ja sanoi, että näytäs pitkätukka, mihin olet meidän rahamme laittanut. Vein hänet olohuoneeseen ja sanoin, että tuohon! Tuo on siulle!
Kippo avaa oven A-studioon, jota hallitsee valtavan kokoinen Trident-äänipöytä. Kippo kertoo, että niitä on maailmassa muutama kymmen. Hänellä on kaksi.
Jäähdytyslaitteet hurisevat tasaisesti. Nurkassa on noin puolitoista metriä korkea kelanauhuri. Se näyttää nostalgiamielessä esiinlaitetulta museolaitteelta.
Nämä laitteet muuttivat hänen elämänsä, ja jos Kippoa on uskominen, niin tulee käymään monelle muullekin.
Studiotilaan ja sen laitteisiin on upotettu miljoonia. Tämä on kolmas studio, jonka Anssi Kippo on rakentanut. Hän on ylpeä elämäntyöstään, mutta siitä maksettu hinta on ollut kova.
Kaikki alkoi Sammonlahden kirkon pommisuojasta Lappeenrannassa vuonna 1993.
Kitara vie miehen
Anssi Kippo kasvoi röntgenhoitajana työskentelevän äitinsä ja isovanhempiensa holhouksessa. Rahat olivat jatkuvasti tiukassa.
Pojan musiikillinen lahjakkuus antoi merkkejä itsestään jo varhain. Ensimmäiseen soittimeensa, viuluun, Kippo tarttui viisivuotiaana. Yhdeksänvuotiaana oli oman bändin aika. Sitä ei kuitenkaan perustettu musiikillisista syistä.
– Halusin näyttää rokkarilta ja sanoin äidille, että haluan korvakorun. Äiti sanoi, että saat ottaa sitten kun sinulla on se bändi, josta olet aina puhunut.
Bändi syntyi ja äidin oli pakko heltyä. Poika sai korvakorunsa.
Bassoa ja koskettimia soittanut Kippo kirjoitti sanat yhtyeensä ensimmäiseen kappaleeseen. Sanat ovat jo kadonneet, mutta kappaleen nimi ei. Se oli We love girls. Englanninopettaja tarkasti kieliopin. Ensimmäinen keikka oli luokan edessä.
Kuudennella luokalla Kipon lempiyhtye oli brittihevin suurnimi Iron Maiden. Poika vaihtoi muut soittimet kitaraan. Aluksi hän osasi vain kolme sointua: e-mollin, C:n ja D:n.
– Pistin eräänä päivänä kasetin soimaan ja ajattelin, että näinköhän joku kolmesta soinnusta sattuisi kohdalleen. Kaikki osuivat, koska kaikki Iron Maidenin biisit menevät noista soinnuista. Se oli yhtä juhlaa.
Pian Kippo huomasi, ettei hänen tarvitse kuunnella kappaletta montaa kertaa voidakseen soittaa sen perässä.
Kuusitoistavuotiaana poika päätti hankkia omat nauhoitusvälineet, koska kaupungissa ei tuohon aikaan ollut äänitysstudioita. Seurakunnan toiminnassa ollut Kippo kysyi kirkkoherralta, voisiko hän perustaa studion kirkon pommisuojaan. Lupa heltisi, kun Kippo lupasi huolehtia sunnuntaimessujen äänentoistosta.
Tulevaisuus näytti kirkkaalta. Anssi Kiposta tulisi musiikkialan ammattilainen. Nyt sitä varten pitäisi perustaa oma firma.
Teinit Helsingistä
– Ei tule ikinä onnistumaan.
Anssi Kippo kuunteli pöllämystyneenä. Pöydän toisella puolella istui kaupungin elinkeinoasiamies, joka oli juuri murskaamassa hänen unelmaansa omasta yrityksestä.
Elinkeinoasiamies oli sitä mieltä, että lukioikäisen pojan haave omasta studiosta oli hauskinta, mitä hän oli vähään aikaan kuullut. Kipon äiti kuunteli tuomiota vieressä. Ripityksen kuultuaan kaksikko poistui virastotalosta pettyneenä ja hämmentyneenä.
Vaihtoehtoja oli nyt kaksi: Kippo voisi antaa periksi ja miettiä tulevaisuutensa uudestaan. Tai sitten hän voisi vähät välittää elinkeinoasiamiehen mielipiteestä. Alkulamaannuksen jälkeen Kippo sisuuntui. Hän päätti näyttää.
Elettiin 1990-luvun alkupuolta.
– Ei silloin ollut koulussa yrittäjäkursseja tai nettiä, mistä voi katsoa ohjeita. Piti vain ruveta soittelemaan ja kyselemään.
Lopulta Kippo sai ohjeet ja kannustusta verovirastosta. Paperisotaa kesti pitkään, mutta lopulta firma oli pystyssä kahdeksantoistakesäisenä. Astia-studio syntyi vuonna 1994.
Pian kävi selväksi, että studiolle oli tilausta. Töitä oli joka päivä, ja se alkoi häiritä koulunkäyntiä. Kippo joutui käymään lukion toisen luokan kahteen kertaan.
Studionsa pyörittämisen lisäksi hän keräsi kokemusta kiertueäänimiehenä. Kippo kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1996 ollessaan tien päällä.
Eräänä päivänä pommisuojan ovelle koputti kaksi teini-ikäistä helsinkiläispoikaa.
– Minä olen Alexi ja tuo on Jaska. Meillä on bändi ja me tahdottaisiin tehdä demo, Kippo muistaa poikien esittäytyneen.
Bändin nimi oli IneartheD. Myöhemmin se tunnettaisiin nimellä Children of Bodom.
IneartheD teki Kipon kanssa demo-äänitteen, mutta se ei kiinnostanut levy-yhtiöitä. Sopimusta ei lohjennut.
Kirkon pommisuoja puolestaan oli akustisesti niin hankala tila, että Kippo alkoi etsiä uutta paikkaa studiolleen. Sellainen löytyi toimistotalosta Lappeenrannan keskustasta. Tila ei edelleenkään ollut hyvä – se koostui toimistohuoneista, joita ei oltu akustoitu – mutta se sai kelvata.
Kippo teki bändin kanssa vielä toisenkin demon, yhtä huonolla menestyksellä. Kun kiinnostuneita rahoittajia ei tuntunut löytyvän, IneartheD päätti ottaa riskin ja nauhoittaa kokonaisen albumin omalla kustannuksellaan. Kippo äänitti levyn uudessa studiossaan.
– Tilakaan ei onnistunut pilaamaan niin hyviä biisejä, Kippo muistelee.
Valmis äänite päätyi onnekkaasti suomalaisen Spinefarm-levy-yhtiön käsiin, joka päätti julkaista albumin. IneartheD vaihtoi nimensä Children of Bodomiksi, ja yhtyeen ensimmäinen albumi Something Wild näki päivänvalon vuonna 1997.
Seuraavana vuonna levy julkaistiin maailmanlaajuisesti. Kiertue-elämä kutsui.
Alkoi elämänvaihe, josta Anssi Kippo ei muista paljonkaan. Tämä aika nosti Children of Bodomin yhdeksi Suomen kaikkien aikojen menestyneimmistä yhtyeistä. Samalla 21-vuotias Anssi Kippo nousi rock-tuottajien raskaaseen sarjaan.
Tästä alkoivat Kipon sumun vuodet.
Rääkki
Usva alkaa laskeutua, kun Kippo päätti lupautua äänimieheksi Children of Bodomin konsertteihin. Studiotyön ja kiertävän äänimiehen roolien yhteensovittaminen ei ole yksinkertaista. Jokin hulluus sai miehen kuitenkin yrittämään molempien hoitamista. Töitä oli siis tehtävä epäinhimillisen paljon.
Kippo teki viikolla studiossa 15–16 tunnin työpäiviä. Kun studio perjantaiaamuna hiljeni, hän alkoi lastata kiertuebussia viikonlopun keikkoja varten. Siihen aikaan kaiuttimet ja vahvistimet eivät olleet lastulevyä, vaan paksusta vanerista tehtyjä.
– Vahvistinten kuljetuslaatikko painoi 120 kiloa. Raahasin sitä yksinäni tällä 60 kilon keholla. Yläpääkaiuttimet painoivat 85 kiloa. Niihin olisi mennyt varmaan viisi meikäläistä sisälle. Nostelin niitä puolentoista metrin korkeudelle. Hullun hommaa.
Perjantaina ja lauantaina soitettiin jossain päin Suomea, ja kun väsynyt mies sai joskus sunnuntaina kiertuebussin tyhjäksi, hän painui suoraan studioon töitä jatkamaan.
Pahimmillaan Kippo joutui hoitamaan bussikuskin, kiertuemanagerin, kahden ääniteknikon ja valomiehen työt yksin.
– Muistan keikan Nivalan Tuiskulassa. Keikan jälkeen kävin takahuoneessa katsomassa, ettei mitään ole jäänyt. Siellä oli eräs nimeltä mainitsematon bändin jäsen penkille sammuneena. Nostin oman laukkuni toiseen kainaloon ja hänet olkapäälle. Sitten kannoin hänet bussiin.
Alkoholikielto
Bändi eli rock-elämää täysillä, eikä se helpottanut Kipon tehtävää. Vain muutamaa vuotta vanhempi Kippo yritti pitää nuoria miehiä aisoissa, jotta keikat saataisiin vietyä läpi kunnialla.
– Tietenkin alle kaksikymppiset hevarit vetävät ennen soittoa hirveät kännit. Keikat menivät vähän sinne päin. Tehtiin päätös, että ennen keikkaa ei oteta yhden ainoata juomaa. Toki se aiheutti lieveilmiöitä. Kosketinsoittaja saattoi keikan aikana hilpaista kaksitoista kaljaa. Aikamoinen urheilusuoritus.
Alkoholikielto ennen keikkaa piti, ja yhtye sai maineen kovana livebändinä. Se kuitenkin vain siirsi juomisen alkamisajankohtaa myöhemmäksi.
Bändin keulakuva Alexi Laiho loukkasi itsensä useampaan otteeseen humalassa. Myöhemmin Laiho on kertonut olleensa noihin aikoihin niin huonossa kunnossa, että harkitsi itsemurhaa.
Kippo ei kiertuekiireiden keskellä ehtinyt juopotella samaa tahtia bändin kanssa, mutta terveellisestä elämästä oli silti turha puhua. Kippo muistelee konserttia Etelä-Koreassa, Soulissa. Paikallinen keikkajärjestäjä vei bändin syömään paikalliseen huippuravintolaan, jossa aterian hinta pyöri Kipon muistin mukaan 1 500 dollarin hujakoilla.
– Meidän rupusakkia varten oli varattu kabinetti. Totesimme, että heti kun tämä pelleily loppuu, me menemme syömään. Tien toisella puolella oli Burger King, jonne marssimme suoraan ravintolasta. Jälkeenpäin on hävettänyt aika paljon.
Kotisuomessa Kippo oli tyytymätön omaan studioonsa. Hän teki töitä niin paljon, että keho oli jatkuvasti ylikierroksilla. Palo oli kova. Hänen perheensä huomasi sen, ja tuki nuorta tuottajaa parhaansa mukaan.
Kippo päätti ottaa suuren riskin. Vuokratilat saisivat jäädä, hän rakentaisi kokonaan oman studionsa. Päätös tarkoitti sitä, että hänen olisi kestettävä samaa rääkkiä vielä monta vuotta.
Panokset olivat kovat. Jos hän tämän jälkeen katkeaisi, hänen äitinsä ja isovanhempansa joutuisivat kadulle.
Kaikki peliin
Vuonna 1998 tatuoitu pitkätukka marssi pankkiin. Hän oli katsellut pitkään sopivaa kiinteistöä kunnollista studiota varten, ja se oli vihdoin löytynyt Harapaisten teollisuusalueelta Lappeenrannasta. Teollisuushallista tulisi studion lisäksi hänen ensimmäinen oma kotinsa.
Kirstunvartijat eivät heti innostuneet ajatuksesta, mutta vihdoin tärppää.
– Kolmannessa pankissa oltiin niin höveleitä, että antoivat hampuusille fyrkkaa.
Lainan määrä oli 3,3 miljoonaa markkaa. Kipon äiti ja isovanhemmat antoivat omat asuntonsa pantiksi. Myös isoisän metsäpalsta merkittiin lainan vakuudeksi. Nyt epäonnistuminen ei enää ollut vaihtoehto.
– Jos olisin sössinyt, koko suku olisi ollut asunnoton. Kotona minuun uskottiin aivan täysin. Heillä ei ollut epäilystäkään.
Children of Bodomin kasvava menestys piti huolen siitä, että töitä riitti. Yhtye nauhoitti Kipon kanssa myös toisen studioalbuminsa Hatebreeder.
Albumia seurannut kiertue vei bändin Japaniin asti. Studion ovet kävivät tiuhaan, kun 2000-luvun metallibuumin ensilaineet löivät maailmalta Suomeen. Kippo takoi, kun rauta oli kuumaa.
– Pisin yhtämittainen työpäiväni on ollut 42 tuntia. Kävin kerran saunassa, söin kolmet aamupalat ja joitakin lounaita välissä.
Uni ei enää tullut, viski maistui entistä useammin.
Hanskat tiskiin
Vuonna 2002 Anssi Kippo teki toisen uransa suurista päätöksistä. Keikkailu saisi jäädä. Ratkaisu kypsyi Saksassa, Wacken Open Air -metallifestivaaleilla. Children of Bodom oli juuri vetänyt loistavan keikan.
Yhtye soitti päälavalla perjantai-iltana. Täydellinen paikka ja aika.
Kippo seisoi kaukana lavasta miksauskopilla. Laitteet olivat parasta a-luokkaa, täydellisessä vireessä ollut äänipöytä totteli juuri niin kuin pitääkin. Ääni oli täyteläinen.
Kippo seurasi, miten toisella päälavalla soittanut metallilegenda Bruce Dickinson sai tyytyä yleisön rippeisiin kansan valuessa Bodomin lavan eteen. Yleisöä on mahdottoman paljon, kymmeniätuhansia.
Keikka oli puolivälissä ja olo mahtava. Kippo huudatti laitteita niin, että äänipöydän punaiset valot vilkkuivat. Hän korkkasi viskipullon.
Sitten Kipon taakse ilmestyi tuiman näköinen mies. Tämä seurasi Kipon tekemistä niin tarkasti, että se jäi hänen mieleensä. Konsertin jälkeen Kippo kuuli, että niskaanhengittäjä omisti festivaalien äänijärjestelmän.
– Hän oli halunnut tulla katsomaan, kuka oli se viiksekäs, känninen hippi, joka väänsi festivaalien parhaat soundit. Sen jälkeen ilmoitin, että tämä oli viimeinen keikka. Mikä olisi parempi paikka lopettaa? Mikä olisi sen siistimpää?
Kippo halusi lopettaa kiertämisen mukavaan kokemukseen. Fyysisen rasituksen lisäksi päätökseen vaikutti raha.
– Keikkahommilla ei makseta studiolainoja. Minulle tulivat kilometrit täyteen.
Uudella studiolla töitä riitti, joten tästä eteenpäin hän keskittyisi niihin. Sumun vuodet kuitenkin jatkuivat.
Hurja työntahti alkoi näkyä yhä selvemmin. Musiikki ei oikein tuntunut enää miltään. Kippo lopetti sen kuuntelun kokonaan työnsä ulkopuolella.
Unettomuus jatkui ja paheni. Kun Kippo ei enää muuta keksinyt, hän alkoi syödä nukahtamislääkkeitä. Lopulta hän rouskutti pillereitä kuin karkkia, ja huuhteli lastin usein alas viskillä. Onneksi studion äänipöydän alla pystyi ottamaan pienet torkut.
Kesällä 2002 Children Of Bodom palasi Kipon studiolle nauhoittamaan neljännen albuminsa Hate Crew Deathroll. Se oli ensimmäinen Bodom-levy, joka nauhoitettiin Kipon nykyisessä studiossa.
Miljoonalainalla hankitut laitteet ja tilat kuuluivat lopputuloksessa. Sointi oli kirkas ja terävä. Kippo ja bändi saivat yhdessä puhallettua kappaleisiin vaaran tuntua.
– Se oli hengästyttävää kuunneltavaa. Bändi menee ihan reunalla. Kuulostaa, että se kaatuu ihan justiinsa, mutta viime hetkellä se aina pystytään pelastamaan.
Vuonna 2003 julkaistu levy nousi listoille eri puolilla maailmaa ja avasi uusia ovia sekä Kipolle että bändille. Suomessa levy meni suoraan listaykköseksi. Yhtyeen musiikkivideota esitettiin musiikkikanava MTV:llä. Anssi Kippo kertoo päätyneensä vuoden lopuksi erilaisten tuottajalistausten kärkisijoille.
Vaikka levy oli menestys, yhtyeen ja tuottajan tiet erkanivat. Albumia seurannut EP Trashed, Lost & Strungout jäi Kipon viimeiseksi Children of Bodomin kanssa.
Hän oli nyt maailmankuulu, mutta rikki.
Pelastavat hipit
15 vuotta myöhemmin taikinapala saa kyytiä studion keittiössä. Anssi Kippo mäiskii möykkyjä pellille ja ripottelee siemeniä päälle. Hiivaa lukuun ottamatta kaikki taikinan ainesosat ovat luomua. Ohje on Sikke Sumarin kokkikirjasta.
Kukkakaalin tuoksu täyttää ilman. Kippo on tehnyt siitä keittoa. Sekin on luomua, kuten isäntä mainostaa kaiken mahdollisen täällä olevan. Toisen kerroksen ikkunasta aukeaa näkymä pihalle. Siellä on kasvihuone, jossa Anssi ja hänen tyttöystävänsä kasvattavat vihanneksia ja yrttejä.
Vielä kymmenen vuotta sitten Kipon päivän ravinto saattoi koostua mikropitsasta ja energiajuomasta, ”nestemäisestä unesta”. Nyt hän kutsuu pikaruokaa yksiselitteisesti moskaksi. Hän ei sitä enää söisi.
Kaikesta on kiittäminen muutamaa huolestunutta hevimuusikkoa. Elämänmuutos alkoi vain muutama vuosi sitten, kun suomalainen Ensiferum-yhtye saapui studiolle äänittämään.
– Tyypit tulivat tänne joogamattojen kanssa. Katsoin, että eihän näillä ole edes viinaa mukana. Pitääkö ne heittää pihalle täältä?
Kippo söi tuolloin lähinnä pakastepitsaa – yhden päivässä. Työpäivät alkoivat puoliltapäivin ja jatkuivat aamuyöhön.
– Pojat katsoivat, että kaveri on aika heikossa hapessa. Se, että joudut vetämään unilääkkeitä illalla ja energiajuomaa aamulla… Onko tuo nyt ihan fiksua?
Kippo toki tiesi vastauksen.
– Mutta sitä vain vaelsi koomassa eteenpäin. Kun olet koko ajan huonovointinen, siitä tulee pysyvä olotila.
Rokkarit ehdottivat, että umpisolmu voisi aueta ruokavalion muutoksella. He kehottivat Kippoa kokeilemaan luomudieettiä. Ensin Kippo pyysi ”ituhippejä” painumaan loitommalle ajatustensa kanssa.
– Sitten päätimme tyttöystäväni kanssa, että kokeillaan. Eihän siinä mitään menetä.
Viereisessä huoneessa neula raapii levyn pintaa. Massiivisista stereokaiuttimista tulvii Madonnan kantaaottava ääni. Like a Prayer ei jättänyt ketään kylmäksi vuonna 1989, eikä tee niin nytkään.
Kippo paasaa intohimoisesti vinyylilevyjen äänenlaadun ylivertaisuudesta nykyisiin suoratoistopalveluihin, kuten Spotifyyn, verrattuna. Hän laittaa saman kappaleen soimaan yhtäaikaisesti sekä vinyyliltä että Spotifystä ja alkaa sitten vaihdella ulostulokanavaa sen soidessa. Ja kyllähän eron kuulee. Vinyyli rätisee, mutta sen ääni on pehmeämpi ja lämpimämpi. Kippo yrittää selittää maallikolle, mistä se johtuu.
– Digitaalisen ja vinyyliltä tulevan äänen taajuudet ovat identtiset, äänenväri on identtinen ja balanssi on identtinen. Mutta kun musiikissa on muitakin osa-alueita, kuten läsnäolo tai energia. Näitä osa-alueita ei vielä ole löydetty. Jos joku keksii sellaisen koodinpätkän, jolla nämä asiat muutetaan ykkösiksi ja nolliksi, silloin digitaalinen musiikki muuttuu todella paljon paremman kuuloiseksi. En usko, että se tapahtuu meidän elinaikanamme.
Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen musiikki soi jälleen Kipon taloudessa. Hän on uudestisyntynyt.
Analogisaarnaajan synty
Kippo on sitä mieltä, että hän saa kiittää kaikesta hyvästä luomuruokavaliota. Uni maistuu jälleen. Päivärytmi on muuttunut ja yökukkuminen loppunut.
Huoneen nurkassa oleva viskikaappi on pölyn peitossa. Kippo ei ole juonut muutamaan vuoteen juuri mitään alkoholipitoista. Tupakkakin on saanut jäädä. Ei ole tehnyt mieli. Keittiössä on roska-asioita vieri vieressä. Täällä kierrätetään kaikki mahdollinen.
Nykyään Kippo tekee inhimillisempiä työpäiviä ja pitää enemmän vapaata. Hän on päättänyt keskittyä positiivisiin asioihin elämässään.
– Meillä jokaisella on kaveri, jolla on koko ajan kaikki huonosti. Sellaiset kaverit vetävät habituksellaan lisää negatiivista puoleensa. Minä mieluummin tuoksuttelen narsisseja, kuin kiroan pihalla olevaa naakkaparvea, joka syö meidän oravan pähkinät.
Sisällä ollut lukko on auennut pikkuhiljaa. Muutama vuosi sitten Kippo huomasi jälleen voivansa liikuttua. Herkkyys on palannut ja musiikkikin saa taas innostumaan.
– Yritin pitkään kuunnella vaikka mitä, mutta mikään ei hetkauttanut. Silloin en nähnyt, että musiikin kuunteluni hyytyi samaan aikaan, kun kaikki äänittäminen ja musiikinkuuntelu siirtyi digitaaliseksi.
Jokunen vuosi sitten Kippo alkoi pohtia, voisiko hän muuttaa myös äänitysstudionsa luomuksi. Hän alkoi haalia menneiden vuosikymmenien analogisia äänityslaitteita.
Paluu menneisyyteen
Nyt Kipon studio on lähes täysin vanhaan tekniikkaan pohjautuva. Ääni nauhoitetaan suurikokoisille kelanauhoille, eikä Kippo käsittele ääntä tietokoneella lainkaan. Erilaiset äänenmuokkaukset, kuten kaiut, tehdään alkuperäisillä laitteilla.
Hän ei enää korjaa rumpujen iskuja jälkeenpäin, eli soitto kuulostaa juuri niin hyvältä kuin rumpali on. Tätä työvaihetta kutsutaan editoinniksi ja se on digitaalisessa äänityksessä enemmänkin sääntö kuin poikkeus.
– Moni bändi sanoo, että meitä kyllä pitää editoida aika paljon. Silloin sanon mieluusti, että menkää johonkin muualle. Olen editoinut huonosti soitettuja rumpuja ihan riittävästi. Kiintiö on tullut täyteen.
Kippo on haalinut laitteita eri puolilta maailmaa. Ehkä tärkeimpänä niistä Trident Vector 432 -äänipöytä. Koska harva laite tulee manuaalin kanssa, hän on joutunut opettelemaan niiden korjaamisen ja huoltamisen itse. Pelkästään äänipöytää hän laskee huoltaneensa yli 5 000 tuntia.
Kippo metsästää studiossaan zen-hetkiä. Silloin soittajan mieli on tyhjä, eikä soittoa tarvitse ajatella. Silloin onnistuu kaikki.
– Odotan aina sitä taianomaista hetkeä, kun karvat nousevat pystyyn. Olen tuhansia kertoja todistanut sen. Silloin rumpali ei kontrolloi räpylöitään, eikä kitaristi itse liikuta sormia. Silti jokainen isku osuu oikein ja kitarasta tulee juuri oikeita ääniä. He ovat tavallaan vain kyydissä. Kun se hetki saadaan taltioitua, meillä on salama pullossa.
Kippo kertoo pienten erojen olleen syynä siihen, miksi hän itse väsyi musiikkiin. Digitaalisessa mallinnuksessa äänestä katoaa jotain, kun mikrofonin sähköjännitteeksi muuttamasta ääniaallosta tehdään koodia, jota tietokone ymmärtää.
Se ei enää tunnu aidolta. Siksi Kippo heivasi kaikki digitaaliset studiolaitteensa pois ja hankki tilalle takavuosien tekniikkaa.
Se oli rohkea päätös, sillä tämän päivän muusikot ovat tottuneet digitaalisiin työkaluihin. Hänen uusvanhaan tuotantotapaansa suhtaudutaan paitsi mielenkiinnolla myös epäillen.
– Moni sanoo, että harkitse nyt vielä. Että tämä on täydellinen itsemurha. Minusta tämä ei ole uhkapeliä, koska tämä ei ole minulle bisnes. Minua ei kiinnosta tippaakaan, jos asiakas menee johonkin toiseen pajaan ja minulta jää jokin raha saamatta. En minä sen takia tätä tee.
Revenneet jänteet
Kipon elämäntaparemontti ja downshiftaus ovat tarkoittaneet sitä, että hän ei tienaa yhtä paljon kuin ennen. Äitinsä ja isovanhempansa asuntotakaukset hän sai maksettua jo vuosia sitten, joten pelissä on enää hänen oma tulevaisuutensa.
Lainaa ei onneksi ole enää läheskään yhtä paljon kuin takavuosina, mutta tarpeeksi kuitenkin.
– En pysty lyhentämään lainaa joka kuukausi, välillä maksan pelkkiä korkoja. Tämä ei ole millään tavalla kannattavaa, mutta minä pärjään. Jos en olisi ottanut tätä askelta, olisin koko loppuikäni miettinyt, olisiko se onnistunut vai ei.
Anssi Kippo ojentaa kätensä suoraksi ja kääntää ranteen valoa kohti. Kohta, jossa valtimot nousevat esiin käsivarresta, on tatuoitu. Jänteet ovat revenneet, ja ihon alta työntyy esiin kehon toimintoja pyörittävää mekaniikkaa. Kuvasto on tuttua kaikille Terminator-elokuvat nähneille.
– Otin tämän tatuoinnin, kun tein 138 työpäivää putkeen. 7 päivää viikossa yötä päivää, neljä ja puoli kuukautta tauotta. En muista siitä oikeastaan mitään muuta, mutta halusin ikuistaa sen ajanjakson.
Ihon alla oleva muste muistuttaa Kippoa ottamaan rauhallisesti silloinkin, kun ei tekisi mieli.
