Lumi verhoaa koivuja, kuusia, haapoja ja kaikkea kasvustoa, mitä mikkeliläisten Marttisten peltoja reunustavasta metsästä löytyy. Johannes Marttinen astelee vanhoja lumikenkien jälkiä pitkin.
– Käytiin täällä eilen lasten kanssa.
– Metsä on minulle tosi tärkeä. Se on kuntosali ja paikka, jossa lataan akut, Marttinen sanoo.
Marttinen osti viime kesänä lapsuuden kotitilansa vanhemmiltaan. Nyt hän omistaa 28 hehtaaria metsää. Ensi töikseen tuore metsänomistaja hakkasi maan tasalle tilaa ympäröineen taivasta hipovan kuusikon. Oman lapsuuden metsänsä.
– Luontoarvojen lisäksi metsä on minulle myös tärkeä taloudellisen hyvinvoinnin lähde, Marttinen sanoo.
Lapsuuden metsä oli niin vanha, että se olisi alkanut lahota ja sen rahallinen arvo olisi laskenut. Puunmyyntituloja tarvittiin myös tilakaupan rahoittamiseen, Marttinen sanoo.
– Kyllä siinä tuli kiire vielä viimeisen kerran käydä nuotiotulilla istumassa. Metsänomistajana on pakko välillä kovettaa itsensä.
Metsä voi merkitä erilaisia asioita riippuen, missä roolissa metsää kulloinkin katsoo. näyttelypäällikkö Reetta Karhunkorva, Metsämuseo Lusto
Kun ihminen ostaa tai perii metsää ensi kertaa elämässään, hänen on pakko miettiä, mitä metsästä ajattelee ja mitä omalle metsälleen tekee. Pitäisikö metsää hakata? Ja jos hakataan, tehdäänkö avohakkuu vai poistetaanko vain suurimpia puita aika ajoin? Kuinka paljon vaakakupissa painaa se, että metsässä voi patikoida ja tulistella? Vai onko ehkä kiinnostusta suojella metsä tyystin luonnontilaiseksi?
Metsä on suomalaisille niin tärkeä, että samoja asioita pohtii moni, vaikka metsän omistaminen olisi vain kaukainen haavekuva. Suomalaisten läheistä suhdetta metsään pidetään niin uniikkina maailman mittakaavassa, että sen varaan rakennetaan parasta aikaa jopa Suomen maabrändiä.
Osana maabrändin rakennustyötä Suomen Metsämuseo Lusto ja Suomen Metsäyhdistys tutkivat nyt suomalaisten metsäsuhdetta.
– Metsä voi merkitä hyvin erilaisia asioita yhdellekin ihmiselle riippuen siitä, missä roolissa ja elämäntilanteessa metsää kulloinkin katsoo. Puut jonkun kadun varressa voivat olla metsäsuhdetta ja voivat olla todella merkityksellisiä kaupunkilaisille. Toiselle oikeaa metsää taas on vain koskematon aarniometsä, Metsämuseo Luston näyttelypäällikkö Reetta Karhunkorva sanoo.
Paitsi, että ainutlaatuisen läheinen suhteemme metsään on markkinavaltti ulkomailla, metsäsuhteista puhumisen toivotaan antavan työkaluja maamme sisällä vellovan, hetkittäin jopa riitaisan metsäkeskustelun suitsimiseen. Suomen pinta-alasta 75 prosenttia on metsää. Ei siis ihme, että metsä puhuttaa.
Erilaiset suhteemme metsään näkyvät keskustelussa. Metsäbiotalouden buumin aallonharjalla ratsastavat uskovat, että Suomen metsissä on vielä nykyistä paljon enemmän hakkuumahdollisuuksia. Toisella puolella moni on sitä mieltä, että Suomessa on niin vähän luonnontilaista metsää, että luonnon monimuotoisuus on vaarassa. Samaan aikaan yhä useampi suomalainen haluaa metsään virkistäytymään ja retkeilemään, kaupungin keskeltä takaisin luontoon.
– Erilaiset arvot, tunteet, näkökulmat ja metsän käyttötavat näkyvät keskustelussa. Metsäsuhde-käsite on siitä erittäin hyvä, että se saattaa eri tavoin ajattelevat yhteen, kun he hoksaavat, että mehän ollaan tässä saman asian äärellä. Että metsä on kummallekin osapuolelle tärkeä ja rakas asia, mutta sitä katsotaan vaan eri tavalla, Karhunkorva sanoo.
Metsämuseo Lusto on järjestänyt erilaisia tilaisuuksia, joissa ihmiset ovat päässeet pohtimaan omaa suhdettaan metsään. Tavoitteena on antaa etenkin metsäalan ammattilaisille työkaluja eri tavoin ajattelevien ihmisten kohtaamiseen. Kun metsäammattilainen pohtii, miten hänen henkilökohtainen metsäsuhteensa on rakentunut, hän tulee tietoisemmaksi arvoista, jotka ovat vaikuttaneet omaan metsäsuhteeseen.
– Silloin hän ehkä ymmärtää paremmin myös vastapuolta, sitä eri tavalla ajattelevaa. Tämä on älyttömän tärkeää, jotta pystytään käymään keskustelua, eikä polarisoiduta liikaa, Karhunkorva sanoo.
Metsänomistajien tavoitteet ovat nykyisin monipuolisempia kuin ennen. Etelä-Savon Metsänhoitoyhdistyksen johtaja Petri Pajunen
Marttisen askeleet vievät lumikenkäreitiltä umpihankeen. Edessä aukeaa vanha hakkuuaukko. Nyt pienet kuusentaimet kohoavat juuri ja juuri hangen yläpuolelle. Marttisen metsät ovat talousmetsää, jossa kasvaa useita eri puulajeja. Suurin osa Suomen metsistä on tällaista. Suojeltuja metsiä Suomessa on 7,7 prosenttia. Marttisen metsässä suojelualueita ei ole.
– Ei minusta puunhalaajaa saa, mutta ehkä olen jotakin sen ja vannoutuneen metsätalouden kannattajan väliltä. Pidän luontoarvoja tärkeänä. Täältä hankitaan meidänkin sienet ja marjat, Marttinen sanoo.
Marttinen on 32-vuotiaana nuori metsänomistaja. Suomen metsäisimmässä maakunnassa Etelä-Savossa metsänomistajien sukupolvi vaihtuu hitaasti. Tiukimmat äänenpainot metsäluonnonsuojelun puolesta kaikuvat Etelä-Savoon useimmiten pääkaupunkiseudulta. Maailma muuttuu silti maakunnassakin.
– Metsänomistajien tavoitteet ovat nykyisin monipuolisempia kuin ennen. Aikaisemmin on ollut ainoana talous, mutta nykyisin rinnalle on tullut monimuotoisuuteen liittyvät asiat, Etelä-Savon metsänhoitoyhdistyksen johtaja Petri Pajunen sanoo.
Pajunen toivottaa tervetulleeksi keskustelun metsäsuhteista. Hän on osallistunut kahden vuoden ajan ympäristöministeri Kimmo Tiilikaisen vetämään metsäluonnon monimuotoisuutta käsittelevään keskusteluryhmään. Ryhmässä on edustajia niin metsätaloudesta kuin luontojärjestöistäkin. Ymmärrystä tarvittaisiin vielä puolin ja toisin, Pajunen sanoo. Hän ei näe tilannetta silti mahdottomana.
– Metsäalalla työskentelevien asenne on nykyään jo vähän erilainen kuin ennen. Menneinä vuosina oli sanelupolitiikkaa ja puhuttiin aika jyrkänkin tehometsätalouden puolesta. Mutta kun nyt on tullut metsänomistajien puolella erilaisia arvoja esiin, niin kyllä se näkyy myös metsäammattilaisten keskuudessa.
Jos ymmärrettäisiin, että suurin osa metsäammattilaisista välittää metsästä, ehkä se toisi ymmärrystä keskusteluun. Luontoaktivisti Pihla Salminen
Metsämuseo Lusto järjesti viime kesänä Helsingissä työpajan, jossa erilaiset metsätoimijat kohtasivat pohtien kukin omia suhteitaan metsään. Luonto-Liiton metsäryhmän aktivisti Pihla Salminen osallistui työpajaan löytääkseen uusia näköaloja metsäkeskusteluun. Hän havahtui huomaamaan, että metsät ovat rakkaita myös niille, jotka niitä hakkaavat.
– Lähtökohtana keskustelussa ei ollut, että mitä Suomen metsille tehdään vaan kunkin henkilökohtainen metsäsuhde. Se toi kaikki samalle linjalle.
Lusto on koonnut eri työpajoista metsäammattilaisten kuvailuja omista metsäsuhteistaan. Ne olivat esimerkiksi tällaisia:
"Mun lähimetsä on semmonen kaupungin metsä, talousmetsä, jossa on eritasoisesti huomioitu virkistyskäyttö. Mut mun mielimetsä on luonnontilainen täysin vanha metsä. Se on ehkä huikein. Se voi johtua siitä, että niitä on niin vähän."
"Se mun lempimetsä, sen pitää olla ihmistä isompi. Siellä ei saa olla valmiita tulipaikkoja eikä polkuja. Pitää olla mahdollisimman vähän muita ihmisiä. Ja sitten siihen kuuluu vaaramaisema. Jos kiipeet sinne vaaran päälle, niin näkyy tunturi ja metsää niin kauas kuin pystyy ."
"Mielimetsässäni on helppo liikkua. Se johtuu varmaan siitä, että olen lapsuuteni ollut hiekkamäntymetsäkankailla."
Pihla Salminen on luontoaktivisti muuan muassa siksi, että hän kokee ajoittain epätoivoa metsätalouden ja luonnonsuojelun välillä käytävän metsäkeskustelun hedelmättömyydestä. Yhteisen ymmärryksen paikkoja on vähän. Luston työpaja oli inspiroiva, Salminen sanoo.
– Jos ymmärrettäisiin, että suurin osa metsäammattilaisista välittää metsästä, niin se ehkä toisi ymmärrystä keskusteluun. Ja, että kyse on vain siitä, että meillä on erilaiset arvot, joiden kautta metsää katsomme.
1800-luvulla valtiovalta oli huolissaan metsävarallisuuden katoamisesta. Reetta Karhunkorva, näyttelypäällikkö, Metsämuseo Lusto
Metsien on pelätty loppuvan Suomesta jo monta kertaa historian saatossa. Välillä keskustelu metsästä hiipuu noustakseen taas uudelleen esiin.
– 1800-luvulla valtiovalta oli huolissaan metsävarallisuuden katoamisesta, koska kansa käytti metsää niin tuhlailevasti. Muun muassa sen takia perustettiin Metsähallitus, metsämuseon näyttelypäällikkö Reetta Karhunkorva sanoo.
Johannes Marttinen on rämpinyt hangessa vasta puolisen tuntia, mutta on ohittanut tiluksillaan jo niin hoidettua talousmetsää kuin huonosti hoidettuja alueitakin, joihin miehen sormet jo syyhyävät päästä käsiksi. Polku hangessa on johtanut Marttisen lempimetsän ääreen.
– Tykkään eniten sekametsästä. Se on monimuotoisempi kuin puupelto, jossa kasvaa vain yhtä puulajia kerrallaan. Minun metsiäni hoidetaan tulevaisuudessakin, mutta maisema- ja luontoarvot huomioiden.