Entisaikaan norppaa ei Saimaalla säälitty.
– Kalastajilla oli usein haulikko mukana veneessä, käytännössä koko elämänsä Etelä-Saimaalla liikkunut 77-vuotias Osmo Nakari kertoo.
1950-luvulla norppaviha eli vielä vahvana Saimaalla. Norppa pulautti usein päänsä pinnalle herkkupalon toivossa, kun kalastajat olivat kokemassa verkkoja tai katiskaa. Silloin haulikko pamahti ja kalarosvo kohtasi kohtalonsa.
– Siihen aikaan kalastus oli vielä selkeästi yksi tapa hankkia elantoa perheelle. Norppa oli kilpailija, joka vei ikäänkuin kalaruokaa ihmisten suusta, Nakari selittää sodanjälkeisen ajan ajattelua.
Paikannimetkin muuttuneet
Nakarin mukaan vanhasta suhtautumisesta norppaan kertovat jopa paikannimet Saimaalla. Monen luodon nimi on ollut Rosvoluoto. Ne ovat olleet paikkoja, joissa norppia on ollut ja joiden lähellä on ollut vaikea kalastaa.
– Täälläkin näitä rosvo-alkuisia paikannimiä on ollut. Tosin niitä on nyt muutettu muunnimisiksi, Nakari sanoo.
Suhtautuminen norppaan onkin muuttunut. Nakarilla on mökki Saimaalla Ruokolahden pohjoisosassa. Mökkinsä ikkunasta hänellä on suora näköyhteys ikivanhalle norppaluodolle.
Tänäkin talvena luodon kylkeen kolataan apukinos norpan pesäksi. Myös Nakari on mukana pesätalkoissa.
Vapaaehtoista rauhoitusta
Pesäkinosta luodolle tekevät Luukkolan kalastusosakaskunnan talkoolaiset. Saimaannorppa on selvästi menettänyt huonon maineensa kalastajien keskuudessa.
– Rauhoitimme vapaaehtoisesti osan vesistämme verkkokalastukselta ja saimme vielä naapuriosakaskunnankin mukaan rauhoitukseen, Luukkolan osakaskunnan sihteeri Pekka Sarkanen sanoo.
Saimaannorpan suurin uhka on juuri verkkokalastus. Verkkoihin kuolee erityisesti kuutteja.
Iso pesä
Norppaluodolle saapuu kahden moottorikelkan ja niiden vetämien rekien kuljettamana ryhmä ihmisiä. Rekiin on kuormattu lumikolia.
Kolaaminen alkaa heti, kun porukka saapuu paikalle. Kinosta syntyy nopeaa tahtia. Työtä on kuitenkin paljon, sillä jään päällä on vain noin seitsemän sentin kerros kevyttä pakkaslunta.
– Kyllä me tästä useampi aari joudutaan kolaamaan , että saadaan pesäkinos kokoon, talkoolainen Harri Ekholm sanoo.
Pesä ei ole aivan pieni.
– Jonkinlainen ohjemitta on, että sen pitäisi olla vähintään kahdeksan metriä pitkä, kolme metriä leveä ja metrin korkea, Harri Ekholm kertoo.
Norppa tekee jään alta reiän kinoksen kohdalle ja kovertaa lumeen jopa pari metriä pitkän pesäluolan.
Apukinos pitää myös tampata tiiviiksi, että norppa saa siihen rakennettua tarpeeksi vahvan pesän.
Huonot talvet
Ekholm on seurannut norpan elämää Saimaalla jo 1970-luvulta valokuvaajana ja pesätarkastajana. Pesäkinoksia hän on ollut kolaamassa viimeiset viisi vuotta, kun niitä on tehty.
Saimaannorpan luontainen pesiminen näyttää nykyisissä sääoloissa yhä vaikeammalta. Lunta ei ole tarpeeksi, jotta tuuli voisi muodostaa sopivia kinoksia pesimisluotojen kylkeen.
– Nämä talvet alkavat olla sellaisia, että pahoin pelkään, ettei pesäkinoksia ilman ihmisen apua synny. Viisi vuotta näitä on nyt kolailtu ja tarpeeseen ovat tulleet, Ekholm sanoo.
Talkoolainen Moskovasta
Ekholmin mukana talkoissa on myös moskovalainen Formula 1 -journalisti Andrei Los. Mies kertoo kiinnostuneensa saimaannorpasta vanhan ystävänsä Ekholmin innostamana. Pesätalkoissa hän on ollut jo useampana vuotena.
Suomen vierailut voi ajoittaa sopivasti formuloiden talvitauon ajaksi.
– Tämä on sopivaa vaihtelua istuvalle toimittajan työlle, Los sanoo.
Uutisia saimaannorpasta Los sanoo seuraavansa kiinnostuneena myös Moskovassa.
Pari sataa apukinosta
Pesäkinoksia syntyy Saimaalle tänä vuonna noin 200 kappaletta. Toimintaa johtaa Metsähallitus ja käytännön työtä ohjaavat Itä-Suomen yliopisto ja WWF Suomi.
Kinosten teko on luvanvaraista ja niitä saa tehdä vain Metsähallituksen määräämille paikoille. Mukana on kymmeniä vapaaehtoisia.
Viimeiset apukinokset kolataan tänä viikonloppuna. Sitten norpat pitää jo päästää pesäntekopuuhiin.
Norppia arvioidaan olleen jäljellä 1970-1980 -lukujen taitteessa enää 100-150 kappaletta. Sen jälkeen kanta on vahvistunut.
– Saimaannorppia arvioidaan olevan nykyään 370-380 kappaletta, Metsähallituksen suojelubiologi Miina Auttila kertoo.