Suomen pitkäaikaisimpaan presidenttiin Urho Kekkoseen (1956–1981) liittyy runsaasti uskomuksia, tarinoita ja anekdootteja, joiden todenperäisyydestä vallitsee poikkeavia käsityksiä. Esimerkiksi samaa, juuri kyseisellä paikkakunnalla tapahtunutta tarinaa, saatetaan kertoa totena eri puolilla maata.
Seuraavassa tietoa viidestä Kekkoseen liitetystä käsityksestä ja tarinasta.
Syntyikö Kekkonen savupirttiin?
Kekkosen kerrotaan syntyneen savupirtin poikana. Tämä käsitys lanseerattiin yleiseen tietoisuuteen jo vuoden 1950 presidentinvaalien yhteydessä kirjasessa nimeltä Urho Kekkonen.
Kyseessä on Kustaa Vilkunan vuonna 1949 kirjoittama vaalikirja, josta maalaisliitto otti 60 000 kappaleen painoksen. Kekkosen elämäkerran kirjoittajan Juhani Suomen mukaan kirja edustaa vielä tänäkin päivänä poliittisen propagandakirjallisuuden huippua. "Sen tekstiin sisältyvät myöhemmän Kekkosmyytin ainekset", hän arvioi kirjassaan Vonkamies.
Suomen mukaan Vilkuna onnistui kirjassa yhdistämään "savupirtin pojan" ja suurten linjojen miehen, joka näki laajemmalti ja kauemmas kuin toiset. Kertomusta savupirtin pojasta ryyditettiin valokuvalla, jossa pieni Urho-poika seisoo syntymäkotinsa Lepikon torpan ovella Pielavedellä.
Sama kuva oli mukana myös vuoden 1956 presidentinvaalikampanjassa, mutta nyt torpasta puuttui savupiippu. Näin siksi, ettei savupiippu sopinut mielikuvaan savupirtistä.
Kuvaa retusoineelle sattui kuitenkin harmittava virhe: kuvaan jäivät rakennuksen seinustalla olevat tikapuut.
Poliittisen propagandakirjallisuuden huippua. Juhani Suomi
Tikapuut ja retusoinnin paljastuminen veivät pohjaa ajatukselta Kekkosesta "savupirtin poikana". Aikaa myöten syntyi myös yleinen käsitys siitä, ettei Lepikon torppa ollut mikään savupirtti – tai ei ainakaan silloin, kun Kekkonen siinä syntyi.
Kiistely savupirtin olemuksesta jatkui lähes 50 vuoden ajan. Uutta tietoa asiasta löytyi vasta vuonna 2003, jolloin maaninkalaisessa kylähistoriikissa julkaistiin kirje, jossa Kekkosen isä Juho Kekkonen tilaa itselleen tiiliä. Kyseessä oli 29. huhtikuuta 1901 tehty tilaus, joka koski tuhannen tiilen toimittamista Pielavedelle.
Kirjan toimittaneen, Kekkosen miehenä tunnetun Seppo Sarlundin mielestä kirje päätti pitkään kestäneen kiistelyn. Urho Kekkonen syntyi 3. syyskuuta 1900, kun taas tiilet toimitettiin Lepikon torpalle vasta vuoden 1901 toukokuussa.
Tamminiemen myyttinen sauna
Urho Kekkosen museona toimiva Tamminiemi oli Kekkosen valtakaudella presidentin virka-asunto, josta tuli poliittisessa elämässä suorastaan käsite.
Huvilan yhteydessä on vuonna 1956 valmistunut saunarakennus, johon vuonna 1969 rakennettiin uima-allas. Monen nykyisen museokävijän mielestä juuri tässä saunassa tehtiin Kekkosen ajan kaikki suuret päätökset.
– Se on varsin yleinen käsitys, sanoo Tamminiemen vastaava opas Mervi Saarenmaa.
Toinen yleinen käsitys on hänen mukaansa se, että saunassa ryypättiin paljon Kekkosen kaudella.
Kekkosen lähipiiriin pitkään kuulunut tie- ja vesirakennushallituksen pääjohtaja Jouko Loikkanen antaa tyystin erilaisen kuvan Tamminiemen saunailloista.
Saunaporukasta ei kukaan lähtenyt huonon kohtelun takia. Urho Kekkonen
Loikkanen oli yksi Tamminiemen vakiosaunojista neljännesvuosisadan ajan. Hänen mukaansa saunassa oli yleensä puolen tusinaa miestä, joista presidentin lisäksi useimmiten hänen poikansa Matti Kekkonen, joskus myös toinen poika Taneli, Kustaa Vilkuna, Arvo Korsimo, Reino Kuuskoski, Lauri Posti, Eino S. Repo, Ahti Karjalainen, Matti Valtasaari, Paavo Kastari, Reino Lindroos, Pentti Sorvali, Olavi Lahtela, Kauno Kleemola ja Matti Tuovinen.
Saunaillan ohjelma oli yleensä aina sama. Vieraat kokoontuivat Tamminiemen eteishalliin, johon Kekkonen saapui täsmällisesti klo 17. Vastoin yleistä käsitystä löylyssä ei puhuttu politiikkaa, ja vilvoittelunkin aikana juotiin pelkästään Pyynikin puolukkaporetta tai korkeintaan yksi olut. Tarjolla oli toki myös pilsneriä.
– Saunaporukasta ei kukaan lähtenyt huonon kohtelun takia, vitsaili Urho Kekkonen vuonna 1977 valmistuneessa Presidentin päivä -dokumentissa.
Saunomisessa oli tauko klo 17.30, jolloin seurue kuunteli uutiset radiosta. Tilaisuus päättyi ennen iltakuutta, sillä silloin oli siirryttävä ruokapöytään.
Löylyttikö Kekkonen neuvostojohtajia?
Toki Tamminiemen saunassa puhuttiin myös politiikkaa ja ryypättiin, mutta lähinnä silloin, kun siellä kävi Neuvostoliiton korkeinta johtoa. Neuvostojohtajien saunottaminen alkoi vuoden 1957 kesäkuussa, jolloin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen puoluejohtaja Nikita Hruštšov ja pääministeri Nikolai Bulganin olivat vierailulla Suomessa.
Neuvostojohtajat olivat nauttineet Suomen presidentin kanssa päivällisen Tehtaankadun suurlähetystössä, kun aterian loppuvaiheessa, kellon ollessa jo lähempänä puoltayötä, Kekkonen yllättäen kutsui vieraat Tamminiemeen saunaan. Bulganin ja muun muassa varaulkoministeri Andrei Gromyko kieltäytyivät lähtemästä, kun taas Hruštšov lähimpine miehineen suostui.
Hruštšovia näyttää kuitenkin vaivanneen ajatus siitä, voiko neuvostojohtaja näyttäytyä ulkomaan edustajille tällä tavoin alastomana. Seurauksena oli se, että puoluejohtaja istui lauteilla leveissä satiinisissa alushousuissa. Ja kauan istuikin: yösaunominen kesti aamuviiteen.
Saunomista seurasivat ankarat jälkilöylyt Kremlissä. Vain muutama päivä kotiinpaluun jälkeen Hruštšovin vastustajat yrittivät keskuskomitean puhemiehistön kokouksessa syrjäyttää puoluejohtajan.
Keskeisenä toimijana salaliitossa oli Vjatšeslav Molotov, jonka syytöspuheessa tuli yhtenä seikkana esille myös taannoinen saunaepisodi: Hruštšov oli erään iltavastaanoton ja juominkien jälkeen lähtenyt Suomen tasavallan presidentin kanssa saunaan kello kolmelta yöllä ja ollut siellä kello kuuteen asti.
Otettiin tuopista olutta ja laulettiin. Nikita Hruštšov
Kekkosen entinen adjutantti, valtiotieteen tohtori Esa Seppänen on kuvannut käytyä keskustelua kirjassaan Miekkailija vastaan Tulivuori. Seppäsen mukaan Hruštšov kävi vastahyökkäykseen kertomalla Bulganinin olleen epäkohtelias, kun tämä oli kieltäytynyt vierailun isännän esittämästä saunakutsusta. Omasta roolistaan Tamminiemen saunassa puoluejohtaja sen sijaan kertoi näin: "Otettiin löytyä, minäkin otin löylyä. Otettiin tuopista olutta ja laulettiin. Kekkonen tanssahteli hieman. Vitsailtiin ja naurettiin."
Hruštšovia asettui kokouksessa puolustamaan Anastas Mikojan, jonka mukaan Hruštšov meni saunaan peseytymään kunnioituksesta Kekkosta kohtaan. "Hän todellakin uhrasi terveytensä, koska tiesi, että kyseessä on harvinainen tapaus, emme me joka päivä käy Suomessa." Keskuskomitean täysistunto kesti yli viikon ja päättyi lopulta Molotovin johtaman opposition tappioon. Molotov itse passitettiin suurlähettilääksi Mongoliaan.
Hruštšovin syrjäyttäminen onnistui lopulta vuoden 1964 syksyllä. Saunasta oli välillisesti kyse myös silloin, sillä neuvostojohtajaa syytettiin muun muassa "ylellisistä elintavoista".
Kekkonen koki, että syytös oli osin hänen vikansa. Suomi oli näet lahjoittanut Hruštšoville saunan ja myöhemmin neuvostojohtajalle syntymäpäivälahjaksi tälle varta vasten Suomessa valmistetun lasikuituisen moottoriveneen. Kekkosen luovutustilaisuudessa pitämän puheen mukaan vene oli "niitä tarkoituksia varten, joita saunaranta vaatii."
Väite: 73-vuotiaana alle nelikymppisen kunto
Kertomukset Kekkosen hyvästä fyysisestä kunnosta ja varsinkin hänen pitkät hiihtomatkansa ovat kasvaneet lähes pohjoiskoreamaisiin mittoihin. Kertomuksille on kuitenkin helppo löytää katetta, sillä Kekkonen tarkkaili jatkuvasti omaa kuntoaan.
Kekkonen keräsi myös hiihtokilometrejä. Niitä kertyi hänen presidenttikaudellaan joka vuosi satoja, joskus jopa tuhansia. Talven hiihdot päätti yleensä hiihtomatka Lappiin.
"Lapissa hiihdin niin paljon, että lopputulos on 980 km. Jos olisi ollut parempi keli olisi 1 000 mennyt rikki", hän kirjoitti päiväkirjaansa 28. päivä huhtikuuta 1974.
Kekkonen merkitsi hiihtomatkansa omaan päiväkirjaansa. Tuhat kilometriä meni ensimmäisen kerran rikki vuonna 1963. Pisimmät hiihtomatkat tulivat vuonna 1966, jolloin Kekkonen laski hiihtäneensä kaikkiaan 1 300 kilometriä. Viimeinen yli tuhannen kilometrin hiihtovuosi oli 1977, jolloin Kekkonen oli jo 76-vuotias.
Kansamme kunto on sietämättömän huono. Urho Kekkonen
Kekkoselle tehtiin vuoden 1974 kesällä perusteellinen kuntotesti Keski-Suomen Kuntoutumislaitoksessa Laukaan Peurungalla. Kolme päivää kestäneiden mittausten tulokset olivat Kekkosen kannalta erinomaiset: 73-vuotias, eturauhasvaivoja poteva presidentti oli fyysiseltä kunnoltaan lähempänä 30-vuotiasta kuin 40-vuotiasta.
Kekkosta haastatelleen Maarit Tyrkön mukaan presidentti piti omaa tulostaan suomalaisten kannalta huonona.
– Mielestäni tuo 40-vuotias, jonka kunnon minä hakkaan, on aika heikko. Mutta heitäkin on olemassa – raukkoja.
– Kansamme kunto on sietämättömän huono. Ihan totta. Suomalaiset ovat laiskoja ja välinpitämättömiä, Kekkonen tylytti.
Hyväkin hiihtäjä kuitenkin väsyy jossain vaiheessa, niin myös Kekkonen.
Juhani Suomen mukaan Peurungan tulokset vauhdittivat Kekkosen terveyden heikentymistä, kun "uuden fyysisen ikänsä" sokaisema Kekkonen avasi pellit lopullisesti. Hiihtokilometreistä tuli silloin fetissejä ja mieskuntoisuuden todisteita.
Presidentin viimeinen Lapin hiihtoretki suuntautui keväällä 1981 Saariselälle. Mukana oli – kuten aina ennenkin – joukko "perässähiihtäjiä", vuorineuvoksia ja vanhoja ystäviä.
Mauri Soikkasen mukaan presidentin latu kulki pitkin tasamaata, mutta Kekkonen lepäili silti tuon tuosta ja istui moottorikelkan perässä. Lapin viimeinen hiihto oli sinä keväänä hiihdetty. Kilometrejä kertyi tosin sinäkin vuonna yli 360.
Kahvipöydän kuuluisa "toinen tohelo"
Yksi yleisimpiä ja maantieteellisesti levinneimpiä Kekkos-anekdootteja on kertomus "toisesta tohelosta". Tarinassa Kekkonen vierailee presidenttinä perheessä, jossa hän kahvia juodessaan läikyttää sitä myös pöytäliinalle. Kekkonen pahoittelee heti tapahtunutta, mutta emäntä sivuuttaa asian tekemättä siitä sen suurempaa numeroa.
Pian kuitenkin myös isäntä läikyttää kahvia liinalle.
– No siinä toinen tohelo, emäntä tokaisee.
Tarinaan kuuluu jälkinäytös, jossa presidentti lähettää jälkeenpäin hyvitykseksi uuden pöytäliinan, jonka lähettäjänä on "ensimmäinen tohelo".
Tarinasta on olemassa useita hieman erilaisia versioita. Tapahtumapaikkana pidetään useimmiten Vihtori ja Elina Vuorelan tupaa Sallan Naruskassa, mutta tarinan on kerrottu tapahtuneen myös esimerkiksi Lieksan Nurmijärvellä.
Joissakin tarinoissa pöytäliinojen määrä lisääntyy, jolloin Kekkosen kerrotaan lähettäneen emännälle peräti kaksi valkoista pöytäliinaa. Variaatiota on myös läikkyneen nesteen laadussa. Yhdessä versiossa kyse oli "teollisuuspohatan" luona tapahtuneesta alkukeiton läikyttämisestä, toisessa taas maidosta, jolloin Kekkonen tietysti lähettää taloon uuden maitokannun.
Ei sitä ole tapahtunut. Vihtori Vuorela
Entä mikä on oikea versio? Montako pöytäliinaa ja kenelle?
Vastaanottajien joukosta voi poistaa ainakin Vihtori Vuorelan. Kekkosen lähipiiriin kuulunut toimittaja Maarit Tyrkkö haastatteli kyseisen poroisännän vuoden 1975 keväällä ja sai silloin nauhalle Vuorelan näkemyksen asiasta.
– Ei sitä ole tapahtunut, se on vain sellainen vitsi, Vuorela naureskeli.
Alkuperäistä tarinaa onkin etsittävä siltä "toiselta tohelolta". Kekkosen versio tapahtuneesta löytyy hänen vuonna 1977 ilmestyneestä kirjastaan Matkakuvia Kainuusta ja Lapista.
Kekkonen ei ollut tapahtuma-aikaan vuoden 1952 lokakuussa vielä presidentti vaan pääministeri. Tapahtumapaikaksi puolestaan osoittautuu Tarsarannan Pekan tupa Rovaniemen Hirvaskairassa:
"Istuimme kahvipöydässä ja minä läikäytin vahingossa kahvia pöytäliinalle. Emäntä lohdutteli, ettei sellaisesta kannata välittää, sattuuhan sitä... Mutta kun isännälle tuli sama vahinko, niin jo emäntä torui: "No, siinä on mulla kans toinen tohelo!"
Jouluna laitoin Tarsarantaan paketin, jossa oli tusinan verran kahvikuppeja. Tervehdyksessä luki: "Siltä toiselta tohelolta."
Entä miksi Kekkonen lähetti hyvitykseksi kahvikuppeja eikä uutta pöytäliinaa? Kekkonen oli itse alun perin kertonut tarinan eri tavalla vuonna 1952 ilmestyneessä Uusi Kuvalehti -lehdessä:
"Tarsarannasta olimme pyytäneet ja saaneet mukaamme muutaman kahvikupin, ja kun niistä ei otettu maksua, lähetin Helsingistä tilalle eräitä kuppeja."
Kekkonen paljastaa vuonna 1977 matkakirjansa esipuheessa, että hän oli aikoinaan "kirjoittajan vapautta käyttäessään" korvannut "lainattujen kahvikuppien" tarinan aiemmin kerrotulla tavalla.
Olisiko muisti kuitenkin tehnyt Kekkoselle tepposet? Urho Kekkosen arkistosta löytyy näet kirje, joka ei ole ollut aiemmin esillä tai tutkijoiden tiedossa. Pääministeri Urho Kekkonen kirjoitti 23. lokakuuta 1952 maanviljelijä Pekka Tarsarannalle sanatarkasti näin:
"Vierailin talossanne lokakuun alussa ja sain sieltä puutteeseeni kaksi kahvikuppia. Olen lähettänyt Teille paketin, jonka sisällöllä pyrin maksamaan lainani takaisin. Teiltä saamani kupit ovat menneet maailman tuuliin.
Parhain terveisin
Urho Kekkonen"
Kirjettä ei ole lähettänyt "toinen tohelo", mutta lainatuista kupeista siinäkin puhutaan. Olisiko siis niin, että "toinen tohelo" on legendaa sanan varsinaisessa merkityksessä? Vai onko Kekkonen yhdistänyt kaksi erillistä episodia? Tarina on joka tapauksessa hyvä, ja ainakin sen kertoja on tiedossa: Urho Kekkonen.
Kirjoittaja on poliittisen historian dosentti ja Pohjois-Savon UKK-Seuran puheenjohtaja.
Hirvaskairan sijainti korjattu Rovaniemeksi klo 23.50.
Lue lisää: Laaja Kekkos-kooste uutisineen ja Areena-videoineen löytyy täältä.
Lähteet ja kirjallisuus:
Jouko Loikkasen kolumnit Suomenmaa-lehdessä
Maarit Tyrkön arkisto
Urho Kekkosen arkisto
Kekkonen, Urho: Matkakuvia Kainuusta ja Lapista. Otava 1977.
Kekkosen saunakirja. Toim. Pekka Tuomikoski. Wanhatkirjat.fi 2014.
Loikkanen, Jouko: Herrojen kanssa saunassa. UKK-Seuran vuosikirja N:o 22. Toim. Seppo Sarlund. UKK-Seura 2010. S. 52–59.
Seppänen, Esa: Miekkailija vastaan Tulivuori. Urho Kekkonen ja Nikita Hruštšev 1955–1964. Tammi 2004.
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – "Kovettu kalamies". Presidentit erämiehinä . Gummerus 1998.
Suomi, Juhani: Vonkamies. Urho Kekkonen 1944–1950. Otava 1988.
Suomi, Juhani: Liennytyksen akanvirrassa. Urho Kekkonen 1972–1976. Otava 1998.
Tavinsalmen Kuninkaankartanosta Käärmelahteen. Kotiseutukirja ja historiikki Maaningalta Haapamäen, Kinnulanlahden, Käärmelahden ja Tavinsalmen kylistä. Toim. Seppo Sarlund. Sinikivi-työryhmä 2003.
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri. WSOY 2014.
Urho Kekkosen päiväkirjat 3. 1969–1974. Toim. Juhani Suomi. Otava 2003.
Vilkuna, Kustaa: Urho Kekkonen. Keskimaa 1949.