Viime kuntavaaleissa vanginvartija Kylli Kylliäinen valittiin jälleen Hämeenlinnan kaupunginvaltuustoon kristillisdemokraattien listoilta. Menossa on viides kausi. Numero 316 sai 299 ääntä.

Kylliäisellä on äänestäjänsä, vaikka värikkäästi pukeutuva, pirskahteleva, possuja rakastava ja tuttavallinen vanginvartija herättää kaupunkilaisissa myös ristiriitaisia tunteita.

Hän on tuntenut nahoissaan, miten vastaantulija vaihtaa puolta, jotta ei tarvitsisi jäädä juttelemaan.

Kylliäinen syntyi Kouvolassa ja tuli Hämeeseen 1980-luvulla. Hänellä oli jo varhain tunne, että hän herättää ihmisissä hämmennystä. Kun asiasta kysyy tarkemmin, valtuutettu pyöräyttää silmiään, naurahtaa ja sitten kuuluu paljonpuhuva “hmmm”.

Onko tuolla päässä kaikki kohdallaan? Kylli Kylliäinen

– Onkohan tuolla päässä kaikki kohdallaan? Onkohan se pikkuisen höyrähtänyt? Kylliäinen tulkitsee ihmisten mielissä pyörineitä kysymyksiä.

Työssä Vanajan vankilassakaan ei ole aina helppoa. Nuhteita ja kritiikkiä sataa siitä, että Kylliäinen ei piilota persoonaansa tarpeeksi sinisen virkapuvun uumeniin. Asiasta on keskusteltu. Hän vakuuttaa, että yrittää ottaa palautteesta onkeensa.

– Mutta se on vaikeaa, vanginvartija huokaa.

Vaikka Kylliäistä on persoonansa vuoksi koeteltu, ei hän ole taipunut. Vangeilta saatu hyvä palaute on antanut voimaa jatkaa työssä, jota sanoo rakastavansa.

– Ilman sitä palautetta, en olisi enää siellä.

Kylliäinen ei halua kuulla, jos ihmiset puhuvat hänestä pahaa. Itseään pitää suojata.

Yhdestä asiasta hän kuitenkin kärsii. Se tulee esiin varsinkin politiikassa. Hän on ollut aistivinaan sen, että häntä ei oteta aina tosissaan.

– Jos sanon saman asian kuin joku toinen, sen toisen sanomisella on enemmän painoarvoa kuin minun sanomanani.

Asia selvästi painaa Kylliäistä.

– Jotenkin minä siitä aina toivun.

Lähes samaan hengenvetoon valtuutettu huomauttaa, että kyse on hänen tuntemuksistaan. On toki niitäkin hetkiä, jolloin hänet on otettu vakavasti: jokin esitys on mennyt eteenpäin tai asia saanut kannatusta.

Voimaa Kylliäinen saa taivaasta. Lapsuudenkoti ei ollut kristillinen, mutta hän löysi jo varhain turvaa Jumalasta. Omasta isästä ei ollut tukea antamaan.

Piirtäminen oli tapa selviytyä lasisesta lapsuudesta. Kylli Kylliäinen

Pienen tytön lapsuus Kouvolassa oli repaleinen. Isä oli alkoholisti, jonka päihteidenkäyttöä pahensi oman koneliikkeen konkurssi. Jossain vaiheessa isä joutui vankilaan törttöiltyään liikenteessä. Äiti vastasi viisilapsisesta pesueesta. Elämä rispaantui entisestään.

Kylliäinen ei muista kuinka pitkään isä oli vankilassa. Elettiin kuitenkin aikoja, jolloin tytär meni kouluun. Eräänä päivänä isä palasi. Juuri silloin, kun perhe muutti Kalevankadun taloon.

– Minusta tuntui hirveältä: nyt tuo tuli taas pilaamaan kaiken. Oli turvallista, kun hän ei ollut maisemissa.

Lapsena Kyllillä oli oma tapa paeta lasista lapsuutta. Se oli piirtäminen. Hän piirsi kouluvihot täyteen eläimiä: lintuja, karhuja, ilveksiä, tiikereitä. Maantiedon työkirjojen kartat Kylli väritti tarkkaan. Häntä harmittaa, että jäljellä ei ole kuin yksi maantiedon työkirja.

Hän piirsi myös naisten kasvoja ja niitä kehystämään huikeita kampauksia.

Piirrokset eivät enää tulleet sydämestä. Kylli Kylliäinen

Jossain vaiheessa piirtämisestä tuli keino päteä: hankkia kavereita ja hyväksyntää. Hänen lahjansa kyllä tunnistettiin, mutta kannustusta tyttö jäi kaipaamaan.

– En ikään kuin osannut piirtää enää, vaan rupesin pätemään. Piirrokset eivät enää tulleet sydämestä.

Kotona “taiteilijuudesta” myös kilpailtiin. Kylli katsoi, että hän ei pärjännyt. Veljestä tuli taiteilija, Kyllistä ei. Ei, vaikka hän sai suuren innoituksen kuuluisalta kaimaltaan.

Kuuluisa kaima oli tietenkin satuja televisiossa kertonut ja piirtänyt Kylli Koski. Kylli-täti oli nuoremman Kyllin lapsuuden pelastaja piirtämisen ohella.

Kun Kylli-tädin ohjelma tuli televisiosta, istui Kylli-tyttö katsomaan taiteilijan taidokasta piirtojälkeä ja lumoutui. Aivot alkoivat suorastaan kihistä, tuottamaan aivo-orgasmeja, kuten Kylliäinen itse sanoo. Samanlaista kihelmöintiä hän kokee taiteen parissa myös nykyään.

Kylliäinen ei ollut vielä pienenä tyttönä aikuisen Kyllin kaima, vaan hänestä tuli Kylli myöhemmin. Jossain vaiheessa kaikki alkoivat kutsua häntä Kylliksi. Se istui niin lujassa, että nimi oli pakko virallistaa.

Olisi voinut kuvitella, että innokas piirtäjä olisi halunnut isona taiteilijaksi, mutta lempiammatti tuohon aikaan oli matematiikanopettaja. Vaan ei tullut naisesta sitäkään, eikä pianonsoittajaa tai kätilöä, vaikka hänellä olikin pitkät sormet.

Mutta vanginvartija hänestä tuli. Niin myös kaupunginvaltuutettu ja kirkkovaltuutettu.

Minulla on huono suhde auringon kanssa. Kylli Kylliäinen

Kylli Kylliäisen motiivi luottamushenkilönä on kamppailla eriarvoistumista vastaan. Hän muistuttaa, että jokainen ihminen on arvokas.

Kylliäistä itseään voisi kuvailla sadekuuroksi. Raikas, yllättävä ja tervetullut. Ainakin silloin, kun maa rutisee kuivuuttaan ja kukat huutavat kurttuisina vettä. Joskus kuuro sataa niskaan väärään aikaan, mutta silti sadekuuroja tarvitaan.

Vertauksen kohde pitää sadekuuroajatusta osuvana. Jos häntä vertaisi auringonpaisteeseen, se olisi huti.

– Pakoilen aurinkoa. Minulla on huono suhde auringon kanssa, todella huono, hän nauraa ja selittää, että joutuu kilpailemaan taivaankappaleen kanssa siitä kumpi on valovoimaisempi.

– Aurinko voittaa aina.

Kylliäinen nauraa paljon. Vaikka asia olisi kipeä, kampeaa hän pian itsensä kuiville naurun avulla.

Tämä vanginvartija ei todellakaan ole valtavirtaa. Siitä hän on kiitollinen. Hän rakastaa värejä, ja sen kyllä huomaa.

Otan ensimmäiset tuhat vuotta taivaassa värikylpyjä. Kylli Kylliäinen

Kylliäisen lempikuukausi on elokuu, koska hän on syntynyt silloin. Lempituoksu asuu puhtaissa valkoisissa lakanoissa. Tosin käy selville, että hänellä itsellään ei ole ainoatakaan valkoista lakanaa.

Erääseen lehtijuttuun piti saada Kylliäisestä kuva valkoisten lakanoiden kanssa. Lakanat oli lainattava kuvausta varten naapurista.

Sade ei todellakaan pilaa Kylliäisen kesäpäivää. Hän ryydittää kauan odotettua sadetta huudahduksilla: “Ihanaa, vau, mikä tuoksu!”

Kylliäisen todellakin erottaa jo kaukaa. Hänellä on kantava ääni, mutta värit kantavat vielä kauemmas. Kun hän huomaa tutun, puolitutun tai muuten kiinnostavan ihmisen, nousee käsi jo kaukaa pystyyn. Vielä pidemmäksi venyy tervehdys: “Mooooiiii!”

Tyypillistä Kylliäistä on sonnustautua vaaleanpunaiseen. Tai vaikka Yhdysvaltojen kansallispäivän kunniaksi punavalkoraidalliseen kuosiin.

Vaaleanpunaisena päivänä ylimpänä leiskuvat oranssinpunaiset lyhyet kiharat, jotka ovat saaneet seurakseen vaaleanpunaisen rusetin. Matalakantaiset kengät ovat mustat, mutta muuten nainen on kutakuinkin vaaleanpunainen. Myös rannekorujen puuhelmet toistavat vaaleanpunaisen sävyjä. Silmälasien sangat ovat nekin – vaaleanpunaiset.

Kun vanginvartija ja valtuutettu sanoo, että hän rakastaa värejä, siihen uskoo vilpittömästi. Vaaleanpunaista, oranssia, limenvihreää ja turkoosia. Kerran sisko järjesti Kyllin puseroita pinoihin värien mukaan, mutta se järjestys katosi jo aikaa sitten.

– Saan palautetta, että ihanaa, kun käytät värejä. No, mikset itse käytä? Kylliäinen on tokaissut takaisin.

Naisen inhokkiväri on tummansininen. Se virkasininen, johon Rikosseuraamuslaitoksenkin työntekijät pukeutuvat.

– Minä niin rakastan värejä, että soisin niitä muillekin ihmisille.

Kylliäinen tietää mitä tekee, kun pääsee taivaaseen.

– Otan ensimmäiset tuhat vuotta taivaassa värikylpyjä!

Tyyli on köyhän perusoikeus. Kylli Kylliäinen

Värikylpyjä taivaassa sopisi tekstiksi rintamerkkiin, joita Kylliäinen kerää. Tai oikeastaan niitä kerää repunpielessä heiluva Verneri-nukke. Verneri on pukeutunut siniseen, mutta se hänelle suotakoon.

Vaikka Kylliäinen tunnetaan tavaramerkiksi nousseista possuhahmoistaan, niitä ei ole tällä kertaa mukana kuin kalenterin kannessa, yhdessä rintamerkissä ja heijastimessa. Läheisriippuvainen Verneri sen sijaan “roikkuu” aina mukana, nauraa pehmo-Vernerin omistaja.

Yksi Vernerin monista rintamerkeistä julistaa vaaleanpunaisella: “Tyyli on köyhän perusoikeus”. Kylliäisen mielestä tyyli syntyy myös väreistä.

Värikkyys ja avoimuus altistaa helposti haavoittumiselle, Kylliäinen myöntää. Silti hän haluaa olla esimerkkinä muille, jotta jokainen voisi olla juuri sellainen kuin haluaa.

– Hei, pliis! Meillä on yksi elämä. Olkaa niin kuin olette. Elä niin, että kukaan ei usko siihen, jos joku sanoo sinusta jotain pahaa.

Kylliäinen saa voimaa ja iloa taivaan lisäksi ihmisten kohtaamisesta. Seurakunnan aktiivisena toimijana hän pystyy yhdistämään molemmat asiat. Aktiivinen luterilainen tunnustautuu yhteiskristilliseksi, vaikka kotiseurakunta on Hämeenlinna-Vanajan seurakunta. Hänet tunnetaan Hämeenlinnan jokaisessa seurakunnassa.

Ajattelisin, että tehtäväni on kulkea rinnalla. Kylli Kylliäinen

Jos tuntematon arvuuttelee Kylli Kylliäisen ammattia, ensimmäinen vastaus tuskin on vanginvartija. Todennäköisempi veikkaus on taiteilija. Sillä taiteilijalta nainen näyttää.

Hämeenlinnan Iittalassa avattiin kesäkuussa Suomen ensimmäinen teemallinen rautatieasema. Iittalan asemasta tuli taideasema, ja sen avajaisissa oli mukana tietenkin myös Kylliäinen.

Paikalla ollut valokuvaaja luuli avajaisvierasta taiteilijaksi ja oli ihmeissään, kun Kylliäinen ei ollutkaan taiteilija.

– Tuo ihminen kyllä näyttää taiteilijalta, Kylliäinen toistaa kuvaajan sanat ja nauraa käkättää päälle, tyytyväisenä.

Kylliäinen pohtii tovin, miten hänestä tuli vanginvartija. Oikeastaan kyse oli ajelehtimisesta.

Alkujaan Kylliäinen tuli Hämeenlinnaan Raamattukouluun, sillä hän tahtoi lähetystyöhön. Samoihin aikoihin Hämeenlinnaan perustettiin koulukoti, josta nuori nainen huomasi hakevansa töitä.

Kymmenen vuotta kului, ja koulukodista tuli Hämeenlinnan vankilan avovankilaosasto, jonne koulukodin työntekijöillä oli mahdollisuus jäädä töihin. Koulutus tuli talon puolesta. Siinä välissä Kylliäinen käväisi lähetystyössä: kolme vuotta Japanissa.

– Silloin tein valinnan jäädä vankilaan. En joutunut, enkä päässyt, vaan jäin vankilaan, ryydittää Kylliäinen ajatustaan ja samalla puhkeaa nauru.

Kun nauru tasoittuu, laskee Kylliäinen vankilavuosiaan. Tänä vuonna vuosia tulee täyteen 24. Hän sanoo rakastavansa työtään, vaikka vuodet eivät ole olleet helppoja.

Parasta työssä Vanajan vankilan naisten osastolla on ihmisten kohtaaminen.

– Ajattelisin, että tehtäväni on kulkea rinnalla. Voin olla olemassa toiselle ihmiselle, ja ihmisellä on mahdollisuus puhua minulle.

Minulla on usein tunne, että kukaan ei puolusta minua. Kylli Kylliäinen

Hän ei halua hylätä ihmistä hetkellä, jolloin tällä on asiaa. Hän kokee, ettei itse tullut kuulluksi lapsena. Asia nousee pintaan myös aikuisena.

– Minulla on usein tunne, että kukaan ei puolusta minua.

Kylliäisen ääni värisee hetken, mutta pian hän ryhdistäytyy. Ja kohta myös nauraa.

Kylliäinen sanoo tekevänsä työtään ystävällisyyden kautta. Se ei tarkoita, että hän olisi vankien ystävä. Vankiin, toiseen ihmiseen, on kuitenkin rakennettava suhde. Se ei käy aina helposti.

Hiljattain vanginvartija joutui miettimään päänsä puhki, miten luoda yhteys erääseen vangeista. Matkan varrella oli hankaluuksia, ja vangille jouduttiin asettamaan rajoja.

– Silloin muurin takaa tuli esille pelkäävä ihminen. Vanki tajusi, että häntä kuunnellaan. Sen jälkeen suhde on ollut mahtava.

Suurinta rakkautta on toisen ihmisen hyväksyminen. Kylli Kylliäinen

Työ, kuntapolitiikka, seurakunta, taide, kurssit ja monet riennot vievät Kylli Kylliäistä pitkin Hämeenlinnaa ja koko maata.

– Minulla on aikaa, jota käyttää. Jos minulla olisi perhe, miten sitten jaksaisin.

– Ihminen loi kiireen ja Jumala ajan, Kylliäinen jatkaa pohdintaa.

Luottamustehtäviinsä Kylliäinen sanoo aina heittäytyvänsä koko sydämestä. Kotona on jo monta pinoa muistikirjoja. Hän kirjoittaa koko ajan ja joka paikassa. Ei pelkästään siksi, että muistaisi, vaan siksi, että kirjoittaminen aktivoi ajattelua.

Kun muut kaivavat seminaarissa taskustaan älypuhelimen keskittymisen herpaantuessa, jatkaa Kylliäinen kirjoittamista kynä sauhuten.

Kylliäinen huokaa, että mihin hän joutuu muistikirjojensa kanssa. Niitä kun on ihan “sikana”.

– Sitten kun kuolen, niin mitä niille tapahtuu? Minä en raaski hävittää niitä.

Jos muistikirjoja pääsisi selailemaan, niistä löytyisi kyllimäisiä elämänviisauksia. Yksi niistä on toisen ihmisen hyväksyminen. Sitä Kylliäinen toivoo kaikilta ihmisiltä.

Kesän alkajaisiksi Kylliäinen törmäsi Hämeenlinnan torilla polttariporukkaan, joka kysyi neuvoja avioliittoa varten. Kylliäinen nauraa, että hän se vasta neuvonantaja onkin, kun ei ole koskaan ollut naimisissa. Mutta neuvon hän kuitenkin antoi.

– Suurinta rakkautta on toisen ihmisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on. Et sinä voi toista muuttaa.

Pelastusoperaatio Thaimaassa luolassa loukussa olevien poikien ja heidän valmentajansa pelastamiseksi alkoi sunnuntaina.

Pelastukseen osallistuu 18 sukeltajaa. Pojat tuodaan luolasta yksi kerrallaan, ja yhden pojan pelastamiseen tarvitaan kaksi sukeltajaa, ettei pelastettava poika jää kiinni luolan seinämiin.

– Edessä oleva sukeltaja ei pysty kapeissa kohdissa kääntymään ympäri tai katsomaan taakse. Edessä oleva voi mennä edeltä ja vetää, ja takana tuleva voi työntää ja ohjailla, sanoo tekniikkasukelluskouluttaja ja Sukeltajaliiton turvallisuusvaliokunnan varapuheenjohtaja Jouni Piispanen.

Sukellusoperaation arvioidaan kestävän 3–4 päivää. Piispasen mukaan operaatio on monimutkainen.

– Vastassa on useampi sukellusosuus, mutta myös kuivia kohtia. Niissä voidaan levätä ja tarkistaa sukeltajien ja poikien kunto. Kyseessä on todella monimutkainen operaatio. Jos pelastajat sen taitavasti hoitavat, on se fantastinen suoritus, Piispanen sanoo.

"Se mitä ei voi ennakoida, ei kauheasti pelota"

Piispasen mukaan on hyvä asia, että pojat eivät ole kokeneita luolasukeltajia.

– Mitä vähemmän he tietävät luolasukeltamisesta, ja siitä mikä heitä odottaa, niin sitä helpompaa se on.

Piispanen on sukeltanut suurimman osan elämästään ja hänen mukaansa eniten sukelluksessa pelottavat ne asiat, mitä voi yrittää ennakoida.

– Se, mitä ei voi ennakoida, ei kauheasti pelota. Tuossa iässä pojat ehkä pystyvätkin ottamaan operaation seikkailuna ja leikin varjolla. Olisi olennaista, että he pystyvät suhtautumaan siihen riittävän kevyesti ja rennosti.

Paniikin mahdollisuutta voitaisiin Piispasen mukaan minimoida myös lääkityksen avulla.

– Harkitsisin jonkinlaista lääkitystä pojille, jotta heidän jännitystään voitaisiin hillitä. Näin voitaisiin myös minimoida paniikin mahdollisuus, koska hiilidioksiidimyrkytyksen ennaltaehkäisy on kaiken a ja o.

Sukeltajien on helpompi vetää poikia, jos pelastettavat pojat pysyvät operaation aikana rauhallisena. Poikien ei Piispasen mukaan tarvitse osata uida, mutta heillä on kolme tärkeää tehtävää:

– Ensinnäkin heidän pitää kyetä tyhjentämään maski jos se täyttyy vedellä, jotta vettä ei mene suuhun ja he pystyvät hengittämään. Heidän pitää myös pystyä tasaamaan korvien paine, koska sukellussyvyyden takia useimmilla todennäköisesti puhkeaa tärykalvot. Kun korvaan menee viileää vettä, se aiheuttaa tasapainohäiriöitä ja maailma alkaa pyöriä. Riskinä on myös maskiin oksentaminen. Kolmas asia on sitten, että heidän pitäisi pystyä hengittämään rauhallisesti.

Lue myös:

Meneillään oleva luolapelastus on täynnä riskejä – 5 tekijää, jotka vaarantavat tehtävän onnistumisen

Luolaan jumiutuneen jalkapallojoukkueen pelastus Thaimaassa alkanut – "Parempaa hetkeä ei tule"

Thaimaan luola-alue evakuoidaan ylimääräisistä

Suomalainen Mikko Paasi on sukeltamassa luolastoon, johon thaimaalaispojat ovat jääneet loukkuun – "Pitkä matka"

Sukelluskouluttaja: "On varauduttava siihen, etteivät kaikki thaimaalaislapset selviä"

Tammikuussa 1947 Turussa asunut Erkki Leskinen lähti suorittamaan varusmiespalvelustaan. Leskinen määrättiin laivastoon, ja jäiden lähdettyä raivaamaan miinoja Suomenlahdelta.

Leskisen palvelupaikka oli tykkivene Karjala. Häneltä, sen enempää kuin muitakaan varusmiehiltä, ei kysytty halukkuutta miinanraivaukseen. Määräys mikä määräys.

– Ei sitä kukaan kysynyt, että haluaako vai ei, Leskinen muistelee.

Työn vaarallisuudestakaan ei nuorilla miehillä oikein ollut käsitystä.

– Ei me sitä sen enempää ajateltu, että se olisi ollut vaarallista, nykyään Naantalissa asuva 91-vuotias Erkki Leskinen kertoo.

Erkki Leskinen on valittu paljastamaan maanantaina 9. heinäkuuta Miinanraivaajien muistomerkki Turussa Aurajoen rannalla. Seremonia on osa Merivoimien 100-vuotisjuhlallisuuksia.

Vihollinen vaani pinnan alla

Toisen maailmansodan jäljilta Suomenlahti oli täynnä merimiinoja. Niitä oli arviolta 60 000. Niiden raivauksen hoitivat pääasiassa nuoret varusmiehet. Monet heistä eivät olleet koskaan ennen edes nähneet merta.

Olot olivat aivan hirveät, mihin nämä nuoret pojat laitettiin. Johanna Pakola

Urakka kesti viisi vuotta, kesästä 1945 vuoteen 1950.

– Olot olivat aivan hirveät, mihin nämä nuoret pojat laitettiin, sanoo aiheesta kirjan kirjoittanut turkulainen tietokirjailija Johanna Pakola.

Pakolan teos on nimeltään Varusmiehet miinasodassa – merimiinojen raivaus 1945–1950. Hän vertaa varusmiesten tilannetta sotatilaan, jossa vihollinen vaanii pinnan alla.

– Se oli yksi maailman laajimpia miinanraivausoperaatioita, mitä on koskaan toteutettu, Pakola sanoo.

Neuvostoliitto vei laivat

Suomenlahden miinanraivauksessa kuoli noin kolmekymmentä raivaajaa. Heistä kymmenkunta oli varusmiehiä.

Miinanraivaajien kalusto oli surkeaa. Syynä epämääräiseen miinanraivauskalustoon oli Neuvostoliiton vaatimat sotakorvaukset.

– Neuvostoliitto oli vaatinut Suomelta sotasaaliiksi lähes kaikki järkevät alukset, Pakola sanoo.

Niinpä miinanraivaukseen jouduttiin haalimaan siviilialuksia ympäri Suomen. Sisä-Suomen järvialueilta raivauksiin osallistui esimerkiksi runsaasti hinaajia.

Miinanraivauksessa aluksia piti olla paljon. Tästäkin piti Neuvostoliitto ja liittoutuneiden valvontakomissio huolen.

– Suomella piti olla vuosittain miinanraivauksessa 200 alusta ja 2 000 miestä. Ja ensimmäiseksi raivattiin ne väylät, jotka olivat Neuvostoliitolle tärkeitä, Pakola sanoo.

Varusmiehet joutuivat miinanraivauspuuhiin, sillä sodan jälkeen puolustuvoimien miehistöä kotiutettiin. Käytännössä ainoaksi mahdollisuudeksi jäi valjastaa tehtävään varusmiehiä.

Pahimmalta vältyttiin

Tykkivene Karjalan kotisatama oli Turun Pansiossa, mutta Leskisen kesä ja syksy menivät pääosin Suomenlahdella miinoja raivatessa. Päivät etsittiin miinoja, ja yöt vietettiin usein laivassa jonkun saaren kupeessa suojassa.

Yksi vaarallisimmista tilanteista on jäänyt syvästi mieleen. Päivällä miinoja raivatessa yksi miinoista oli tartunut kiinni raivauskalustoon kenenkään huomaamatta.

– Ilmeisesti sitä oli raahattu laivan perässä koko päivän. Se huomattiin vasta illalla, kun laiva pysähtyi ja miina pullahti pintaan, Leskinen kertoo.

Tämän jälkeen miina hinattiin takaisin ulapalle ja upotettiin. Läheltä piti tilanne oli ainoa Leskisen kohdalle osunut.

Miinoja raivattiin neljällä tavalla

Erkki Leskisen mukaan miinojen raivaaminen oli periaatteessa yksinkertaista puuhaa. Miinanraivausaluksilla ajettiin pitkin merta ja etsittiin miinoja.

Aluksista roikkui mereen vaijereita, joissa oli leikkurit. Ne katkaisivat pinnan alla olevien miinojen kiinnitysvaijerit, jolloin miinat pulpahtivat pintaan.

Harvoin ne kuitenkaan räjähtivät osumasta. Usein niihin vain tuli reikä ja ne upposivat meren pohjaan. Erkki Leskinen

Miinojen tuhoamisessa oli käytössä neljä tapaa. Ampuminen, purkaminen, räjäyttäminen, upottaminen tai näiden yhdistelmät. Tykkivene Karjalassa käytettiin 20 millimetrin Madsen-tykkiä, jolla oli tarkoitus räjäyttää miinat ampumalla niitä.

– Harvoin ne kuitenkaan räjähtivät osumasta. Usein niihin vain tuli reikä ja ne upposivat meren pohjaan.

Vaararahaa ja miinarahaa

Monet miinanraivaukseen osallistuneet varusmiehet olivat kotoisin Turun seudulta. Niin Erkki Leskinenkin, joka tosin oli syntynyt Karjalan kannaksella Uudellakirkolla. Sieltä perhe lähti evakkoon Turkuun vuonna 1944.

Leskinen muistelee, että hänen aikanaan olisi ollut seitsemän raivausosastoa, jotka ajoivat ympäri Suomenlahtea. Käytössä olivat sekä neuvostoliittolaisten että suomalaisten miinakartat, joiden ansiosta miinakentät olivat tiedossa.

Erikoisen vaarallisesta miinakentästä saatiin 300 markkaa päivässä, tavallinen vaararaha oli 200 markkaa. Erkki Leskinen

Jotain hyvää miinanraivauksessa tavalliseen varusmiespalvelukseen verrattuna kuitenkin oli. Normaalin päivärahan lisäksi maksettiin vaararahaa ja miinarahaa.

– Jokaisesta miinasta, joka löydettiin, saatiin 1 000 markkaa. Se jaettiin koko osaston kesken, että siitä tuli muutama markka joka miehelle, Leskinen selittää.

Vaararahan suuruus puolestaan riippui siitä, kuinka vaarallinen miinakenttä oli. Vaararahaa maksettiin niiltä päiviltä, kun oltiin raivaustöissä.

– Erikoisen vaarallisesta miinakentästä saatiin 300 markkaa päivässä. Tavallinen vaararaha oli 200 markkaa.

Vaararaha maksettiin varusmiehille palvelusajan päätyttyä. Kun Erkki Leskinen lähti siviiliin, hän sai syksyllä 1947 käteensä 40 000 markkaa. Nykyrahassa se olisi noin 2400 euroa.

– Olihan se siihen aikaan iso raha. Ostin niillä rahoille itselleni puvun, se maksoi 10 000 markkaa.

Laivojen parissa koko elämä

Sodan jälkeen Erkki Leskinen opiskeli laivanrakennusinsinööriksi. Suurimman osan työurastaan hän työskenteli Turussa Chrichton-Vulcanilla, josta myöhemmin tuli Wärtsilän Turun-telakka.

Kiinnostava yksityiskohta on, että tykkivene Karjala, jossa Leskinen varusmiehenä raivasi miinoja, oli rakennettu juuri Chrichtonin telakalla Turussa vuonna 1918. Laiva romutettiin Saksassa vuonna 1953.

Erkki Leskinen jäi eläkkeelle vuonna 1992. Työuransa jälkeen hän on toiminut Turun Miinanraivaajakillassa. Tällä hetkellä hän on killan varapuheenjohtaja. Jäseniä on yli kuusikymmentä.

Killan tehtävänä on miinanraivaajaveteraanien tukeminen ja perinnön ylläpito. Yksi osa tätä on Miinanraivaajien muistomerkin huominen paljastustilaisuus. Aiemmin muistomerkki oli Korppolaismäen Lyhytpuistossa, mutta se haluttiin arvokkaammalle paikalle Forum Marinumin ja Suomen Joutsenen lähelle.

Erkki Leskinen suhtautuu kunniatehtäväänsä seremoniassa miinanraivaajan tyyneydellä.

– Täytyy kai täältä saaresta sinne tulla, kun on pyydetty, Leskinen kertoo kesäpaikastaan Turun saaristosta.

Valkohäntäpeurojen suuri määrä on oikeastaan pieni ihme. Koko kanta polveutuu alle kymmenestä Suomeen tuodusta yksilöstä. On jopa mahdollista, että kaikki yksilöt ovat yhden ja saman uroksen jälkeläisiä. Miten näin sisäsiittoinen populaatio on voinut menestyä ja levittäytyä käytännössä koko eteläiseen Suomeen?

Lähdemme etsimään vastausta Pirkanmaalta, Vesilahdelta. Suuntaamme Laukon kartanoon, jonne ensimmäiset valkohäntäpeurat tuotiin vuonna 1934. Kartanon haassa on harvinainen, eläimelle omistettu muistomerkki. Kartanon isäntä käyttää valkohäntäpeurasta sen paikallista nimeä, laukonpeuraa.

– Laukonpeura tunnetaan yllättävän hyvin, mutta historian yksityiskohdat huonosti. Moni on tietävinään, Jouni Minkkinen sanoo.

Tänä keväänä tuli kuluneeksi tasan 80 vuotta siitä, kun ensimmäiset valkohäntäpeurat vapautettiin Suomen luontoon. Muutamassa vuosikymmenessä siitä on tullut maamme toiseksi tärkein riistaeläin. On siis enemmän kuin paikallaan kerrata, miten ja miksi valkohäntäpeurat – tai valkohäntäkauriit, kuten niitä nykyään myös kutsutaan – Suomeen tulivat.

Amerikansuomalaisten lahja vanhalle kotimaalle

Ajatus valkohäntäpeurojen tuomisesta Suomeen virisi Amerikkaan, pohjoiseen Minnesotan osavaltioon muuttaneiden suomalaisten keskuudessa. Tarina kertoo, että idean olisi saanut Yhdysvalloissa konsulina ollut Eino A. Aaltio nauttimansa maukkaan peurapäivällisen jälkeen.

Valkohäntäpeurojen siirto saattaa nykyihmisestä kuulostaa järjettömältä puuhalta, johon sisältyy isoja riskejä. 1930-luvulla asiaa katsottiin toisesta näkökulmasta. Elämä oli niukkaa ja muut isot riistaeläimet olivat lähes hävinneet Suomesta. Kauriit ja metsäpeurat olivat käytännössä hävinneet kokonaan. Hirvikantakin oli tuhoutumisen partaalla.

Amerikansuomalaiset halusivat lahjoittaa vanhalle kotimaalleen uuden, kauniin riistaeläimen. Asiaa pohtimaan perustettiin vuonna 1931 peurakomitea.

Päätös valkohäntäpeurojen siirrosta tehtiin sen jälkeen, kun Suomen Yleinen Metsästäjäliitto, eli nykyään Suomen Metsästäjäliitto, oli ilmoittanut suostuvansa ottamaan lahjan vastaan. Tampereella vaikuttanut kauppaneuvos Rafael Haarla puolestaan tarjoutui ottamaan eläimet kartanoonsa Vesilahdelle.

Kului kuitenkin pari vuotta ennen kuin siirto pystyttiin tekemään. Amerikansuomalaisten piti muun muassa järjestää keräys, jotta saatiin rahaa eläinten kuljettamiseen.

Suomeen lähetettävät kahdeksan peuranvasaa pyydystettiin alkukesästä 1934 läheltä Virginian kaupunkia. Kun eläimiä lähdettiin siirtämään, niitä oli jäljellä enää seitsemän, sillä yksi oli kuollut tapaturmaisesti ennen lähtöä. Elokuussa kolme urosta ja neljä naarasta laitettiin kuljetushäkkeihin ja lastattiin rahtilaiva S/S Scanmailiin.

Laivamatka yli Atlantin sujui hyvin, mutta Itämerellä alus joutui myrskyyn ja sen aikana kaksi uroksista kuoli. Kun Scanmail saapui Helsinkiin, Hietalahden satamaan syyskuun alkupuolella, ainoa jäljelle jäänyt uros oli niin heikossa kunnossa, että se täytyi kantaa laivasta. Eläin kuitenkin piristyi, kun se pääsi sataman nurmikolle syömään tuoretta ruohoa. Matka kohti Vesilahtea pääsi jatkumaan.

Ensimmäisille peuroille annettiin nimet

Kauppaneuvos Haarla oli rakennuttanut Laukkoon eläimiä varten aitauksen tarkkojen ohjeiden mukaan. 3,5 hehtaarin suuruiseen aitaukseen kuului aurinkoista rinnemetsää, järven rantaa, suota ja niittyä. Se oli ympäröity kolme metriä korkealla aidalla. Peurat viihtyivät ja voimistuivat.

Ensimmäisiä vasoja hoidettiin melkein kuin lemmikkieläimiä. Ne olivat täysin kesyjä. Urosvasa sai nimen Uros, naaraat nimettiin Tildaksi, Jennyksi, Fanniksi ja Sokiksi. Soki sai nimensä siitä, että se oli sokea.

Kauppaneuvos Haarla lähetti pian peurojen saapumisen jälkeen Amerikkaan varsin runollisen kiitoskirjeen:

“Kiitokset teille siitä suurenmoisesta tavasta, jolla olette osoittaneet isänmaan rakkauttanne ja kaipauksen tunteita entistä syntymämaatanne kohtaan. [...] Täällä tullaan huolehtimaan siitä, että kaunis tekonne tulee siirtymään Suomen historian lehdillä vuosisadasta toiseen ja että koko Suomen kansalle tekemänne lahja hoidetaan niin hyvin kuin se inhimillisillä voimilla voidaan hoitaa.”

Peurojen ensimmäisiä vuosia seurattiin tarkasti ja tiedot myös kirjattiin ylös. Vuoden 1937 keväällä Laukon tarhassa syntyi kaksi vasaa, Tildalle ja Jennylle. Fanni ja Soki eivät poikineet, ja Sokin kohtalo oli muutenkin surkea: se jouduttiin lopettamaan saman vuoden syksyllä, kun jokin peto – joidenkin lähteiden mukaan kotka – oli raadellut sen pahoin.

Maaliskuussa 1938 peurat karkasivat, kun aitaus luhistui kaatuneen puun painosta. Naaraat saatiin houkuteltua takaisin, mutta uros ei enää suostunut palaamaan. Maatalousministeriö antoikin erikoisluvan, jolla loputkin laumasta laskettiin luontoon.

Sisäsiittoisuus herätti huolta

Vaikka peurakanta oli lähtenyt lisääntymään luontaisesti, Suomeen tuotiin vielä vuonna 1948 uusi peuralähetys. Hankkeen alullepanijana oli Metsästäjäliiton puheenjohtaja Heikki Reenpää, joka oli huolestunut siitä, että koko kanta oli "lähtöisin yhdestä pukista" ja lauma oli siis "kehittynyt mitä suurimmassa määrin sisäisellä siitoksella", kuten Reenpää asian peurapäivällisillä pitämässään puheessa ilmaisi.

Seuraavat peurat tuotiin Suomeen lentäen, koska merimatka oli osoittautunut eläimille rasittavaksi. Kolme urosta ja kolme naarasta lennätettiin Suomeen kahdessa erässä marras-joulukuussa 1948. Peuralähetyksen vaiheita uutisoitiin tarkasti Atlantin molemmilla puolilla.

Peurat toipuivat aluksi hyvin matkasta ja vahvistuivat tarhassa, mutta keväällä 1949 kaksi urosvasaa alkoi sairastella ja kuoli. Jäljelle jääneet kolme naarasta ja yksi uros laskettiin vapaaksi.

Lentäen tuotujen peurojen myöhemmistä vaiheista ei ole tarkkaa tietoa, mutta joidenkin lähteiden mukaan nämä yksilöt olisivat menehtyneet jo vapautusta seuraavana talvena. Jos tämä pitää paikkansa, Suomen koko valkohäntäpeurojen kanta polveutuu ensimmäisenä vapautetusta laumasta, eli on lähtöisin yhdestä uroksesta.

Tutkijat selvittivät valkohäntäpeurojen geneettistä perimää vuonna 2012. Tutkimuksessa mukana ollut Turun yliopiston apulaisprofessori Jon Brommer sanoo, että kaikki Suomen valkohäntäpeurat voivat hyvin olla Uroksen jälkeläisiä.

– Se on täysin mahdollista. Toisaalta ei voida sulkea pois sitä, että mukana olisi geenejä myös toisessa siirrossa tulleista yksilöistä.

Joka tapauksessa geenitutkimuksessa selvisi, että nyt Suomessa elävän valkohäntäpeurakannan monimuotoisuus on hyvä. Tutkijoiden mukaan se, että kanta on kasvanut hyvin nopeasti, suojaa populaatiota sisäsiittoisuudelta.

Peura poimii hedelmät suoraan puusta

Laukon kartanon nykyisiä omistajia ei valkohäntäpeuroista tarvitse muistuttaa, kohtaamiset niiden kanssa ovat päivittäisiä.

– Ne voivat tulla minkä nurkan takaa tahansa. Kotiovesta kun astut ulos, niin siinä saattaa olla kolme peuraa odottamassa sinua, sanoo isäntä Jouni Minkkinen.

– Joka syksy niistä oppii jonkun tuntemaan. Niillä on samat reitit ja pukit erottaa sarvista. Nimeämään niitä ei sentään ole enää ruvettu.

Aikanaan kuskasin peuroille omenoita pellolle, mutta ei tarvitse enää kuskata, kun ne syövät nykyään suoraan puista. Jouni Minkkinen

Minkkinen asuu Laukon kartanoa vaimonsa Liisa Lagerstamin ja tyttärensä kanssa. Kysymys kartanon mailla liikkuvien valkohäntien määrästä hymyilyttää miestä.

– Niitä on satoja. Riittääkö tarkkuudeksi? Aikanaan kuskasin peuroille omenoita pellolle, mutta ei tarvitse enää kuskata, kun ne syövät nykyään suoraan puista.

Kartano elää tätä nykyä pääasiassa kulttuurimatkailusta saatavilla tuloilla. Monia kävijöitä peurat viehättävät ja vieraat myös näkevät niitä joka kerralla lähes takuuvarmasti.

Viimeisen 10 vuoden aikana valkohäntäpeurojen kanta Suomessa on kasvanut räjähdysmäisesti, tuplaantunut.

Kanta on nyt levinnyt käytännössä koko eteläiseen Suomeen. Kannan tiheyttä kuvaavassa kartassa kirkkaimmin hehkuu neljän riistanhoitoalueen, eli Satakunnan ja Varsinais-Suomen sekä Pohjois- ja Etelä-Hämeen riistanhoitopiirien leikkauskohta, jossa myös Vesilahti sijaitsee.

Levinneisyyden äärilaita kulkee Pohjois-Pohjanmaan, Keski-Suomen ja Etelä-Karjalan kautta kulkevalla linjalla. Kannan levittäminen on ollut mittavan työn takana. Sen tietää valkohäntäpeuralle museon pystyttänyt riistantutkija Risto Komu.

Siirtoistutukset olivat rankkaa touhua

Yli sata valkohäntäpeuran kalloa toljottaa kävijää vanhan kyläkoulun seiniltä Vesilahdella. Riviin asetellut peuranpäät ovat kaikki Risto Komun metsästysmuistoja, trofeita. Mukana on useita "kymppikerholaisia" eli kymmenpiikkisiä sarvipäitä.

Viime syksynä Komu perusti valkohäntäpeuralle pyhitetyn museon Krääkkiön lakkautettuun kouluun. Museo syntyi oikeastaan pakon sanelemana, kun Komun vaimo kyllästyi kodin täyttäviin sarviin ja kalloihin. Vesilahdella syntynyt ja kasvanut Komu on kaatanut satoja valkohäntäpeuroja, ja näistä ison osan hän on valmistanut trofeiksi.

Komu on entinen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkimusmestari. Hän tuntee valkohäntäpeuran paremmin kuin omat taskunsa. Sen lisäksi, että nyt 83-vuotias Komu on metsästänyt valkohäntäpeuroja Vesilahdella koko ikänsä, hän on tutkinut eläimiä useina talvina Laukossa.

Risto Komu on myös yksi heistä, joita on kiittäminen – tai syyttäminen – valkohäntäpeurojen leviämisestä Suomessa. Hän osallistui 1960- ja 70-luvulla valkohäntäpeurojen siirtoistutuksiin eri puolille maata.

Yhdeltäkin isosarviselta peuralta piti sahata sarvet pois, ettei se telonut meitä. Risto Komu

Siirtoistutuksia tehtiin metsästysseurojen anomuksesta. Lupia myönsi maa- ja metsätalousministeriö. Komu oli mukana siirtämässä peuroja esimerkiksi Vilppulaan ja Mikkeliin.

– Silloin oli kovia talvia. Laukon isoihin latoihin laitettiin peuroille syötävää. Minä tein systeemin, jossa luukku putosi ovella kiinni, kun peurat olivat menneet ladon perälle syömään.

Siirtäminen oli hurjaa puuhaa.

– Ilman mitään nukutusaineita peurat otettiin kiinni, pantiin juuttisäkkeihin ja nostettiin farmariauton kyytiin, Komu muistelee.

Latoon meni sarvipäitäkin. Ne pyydystettiin isolla verkolla ja nujerrettiin.

– Yhdeltäkin isosarviselta peuralta piti sahata sarvet pois, ettei se telonut meitä. Se oli aika rankkaa hommaa.

Komu ajeli työkaverinsa kanssa pakkasessa satoja kilometrejä ikkunat auki, jotta stressaantuneet eläimet eivät olisi kuolleet lämpöhalvaukseen.

– Kyllä sitä itsekin paleli, kun pitkiä matkoja niitä vietiin. Mutta ei kuollut kuljetuksen takia yhtään peuraa!

"Se on metsästäjien huonoutta, jos peuroja ei saada kaadettua"

Laukon kartanossa tutkittiin valkohäntäpeurojen elintapoja, koska lajista ja sen selviämisestä Suomessa ei tiedetty mitään. RKTL:n tutkimusmestarina Komu vietti kartanossa useita talvia ja selvitti muun muassa valkohäntäpeurojen ravinnon käyttöä.

Talvi 1965-66 oli niin kova, että 15–20 prosenttia peurakannasta nääntyi nälkään.

– Oli paljon lunta ja kova hanki, peurat eivät saaneet tarpeeksi ruokaa. Siihen aikaan metsästäjät eivät valkohäntäpeuroja juurikaan ruokkineet, mutta siitä alkoi niiden talviruokinta.

Komu arvioi, että talviruokinta on ollut yksi edellytys sille, että peurakanta on vahvistunut vauhdilla. Toisaalta nykyisten vähälumisten ja lauhojen talvien aikana kanta pysyisi vahvana ilman ruokintaakin.

Tämän hetkistä peuramäärää Komu pitää paikoin liian isona. Suomessa sattui viime vuonna lähes 5 200 liikenneonnettomuutta, joissa osallisena oli valkohäntäpeura. Peuroista aiheutuu joka vuosi mittavia vahinkoja maataloudelle ja kasvinviljelylle. Esimerkiksi Turun Ruissalossa aloitettiin viime vuonna valkohäntäpeurojen ja metsäkauriiden tehopyynti, sillä eläimet uhkaavat luonnonsuojelualeen tammimetsiä.

Suomen luonnonvarakeskus arvioi, että pyyntilupia pitäisi antaa tänä vuonna yli puolet enemmän kuin viime vuonna, jotta kannan kasvu taittuisi. Tulevalla metsästyskaudella täytyisi kaataa noin 56 000 valkohäntäpeuraa, kun esimerkiksi viime vuonna valkohäntäpeuralle myönnettiin 36 191 lupaa.

Moni sanoo, että ukkoutuvilla metsästyskerhoilla alkaa olla melkoinen urakka kannan harventamisessa. Tälle väitteelle Risto Komu hymähtää.

– Minusta se on vähän metsästäjien huonoutta, etteivät ole saaneet niitä vähennettyä. Sen pitäisi olla aika helppoa ruokintapaikalla valikoida, mitä ampuu. Ampumalla niitä vähemmäksi saa.

Silti ymmärrystäkin innostuksen hiipumiselle löytyy, kun samaan aikaan sattuu vielä hirvenmetsästys. Metsästäjien urakan helpottamiseksi valkohäntäpeuran metsästysaikaa on pidennetty. Syyskuun alusta alkaen peuroja saa metsästää vahtimalla ja vielä helmikuun alussa kaksi viikkoa ilman koiraa.

"Peura on parempi lautasella kuin konepellillä"

Viime vuosiin asti valkohäntäpeuran istutusta ja leviämistä on pidetty todellisena menestystarinana. Valkohäntäpeura ei tullessaan vallannut minkään toisen lajin ekologista lokeroa, ja oli hyvää onnea, etteivät siirrokkaat tuoneet mukanaan haitallisia tauteja, joita peurat Yhdysvalloissa kantavat.

Aivan viime aikoina äänenpainot valkohäntäpeuroista puhuttaessa ovat kuitenkin muuttuneet, ainakin tiheimmän kannan alueilla. Vuonna 2012 laadittu kansallinen vieraslajistrategia listaa valkohäntäpeuran eli valkohäntäkauriin tarkkailtavaksi tai paikallisesti haitalliseksi lajiksi yhdessä kanadanhanhen ja piisamin kanssa. Haitallisina vieraslajeina strategiassa mainitaan kanadanmajava, villikissa, minkki, rotta, supikoira ja villikani.

Laukossa peuroja ei ole muutamaan vuoteen ammuttu, mutta tänä vuonna lupia haetaan. Isäntä kertoo, että tarkoituksena on paitsi vähentää kantaa kestävämmälle tasolle, myös saada peurajahdeista matkailutuloja.

– Tällä hetkellä Laukon kohdalla on todellinen peurakeskittymä. Sanon aina kävijöille, että varokaa peuroja pari ensimmäistä kilometriä Laukosta, sitten olette vähän selvemmillä vesillä.

Vesilahdella asuu kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka ovat ajaneet peurakolarin ja niitä jotka tulevat ajamaan. Jouni Minkkinen

Minkkisen puheet eivät ole yhtään liioiteltuja. Kun samana iltana ajelemme kuvaajan kanssa Vesilahden mutkaisilla teillä parin tunnin ajan, näemme vähintään viisikymmentä valkohäntäpeuraa noin kymmenessä eri paikassa. Yksi peuroista on vähällä loikkia automme alle.

– Täällä tavataan sanoa, että Vesilahdella asuu kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka ovat ajaneet peurakolarin ja niitä jotka tulevat ajamaan, Minkkinen sanoo.

– Henkilökohtaisesti en pidä metsästämisestä, mutta silti peura on parempi lautasella kuin konepellillä.

Juttua varten on haastateltu asiantuntijoita Suomen luonnonvarakeskuksesta, Suomen riistanhoitoyhdistyksestä, Turun yliopistosta ja Suomen metsästysmuseosta.

Kirjallisina lähteinä käytetty muun muassa seuraavia: Pekka Moilanen ja Pentti Vikberg (toim): Valkohäntäpeura - elintavat, metsästys ja riistanhoito, Jaana Kekkonen, Mikael Wikström ja Jon Brommer: Heterozygosity in an isolated population of a large mammal founded by four individuals is predicted by an individual-based genetic model sekä Metsästäjä-lehdessä vuonna 2014 julkaistua laajaa artikkelia valkohäntäpeuroista.

Kun Kyösti Pietiläinen liittyi Ranskan muukalaislegioonaan, hänestä tuli Karl Peters. Korpraalit toivat hänelle uuden nimen paperilapulla, ja Pietiläisen piti opetella kirjoittamaan se. Käsiala kelpasi vasta usean yrityksen jälkeen.

Oli vuosi 1972. Kyösti Pietiläinen oli 26-vuotias, ja vain vähän ennen sitä hän oli kadonnut perheeltään, joka asui Kotkan Sunilassa. Perhepiirissä ei osattu aavistaa, mihin Kyösti oli lähtenyt.

– Isoäitini ja äitini olivat peloissaan, että mitä on tapahtunut. Pitkään aikaan ei tullut kirjeitä. Tätä ei ollut aiemmin tapahtunut, kertoo Kyösti Pietiläisen sisarenpoika Petri Pietiläinen.

Ei Kyösti-enoa tosin ennenkään ollut juuri kotona näkynyt, sillä hän oli lähtenyt jo parikymppisenä merille. Legioonassa on aluksi tietty aika, jolloin ei saa olla yhteydessä kotiinsa. Vasta kolmen vuoden kuluttua Kyöstiltä tuli kirje.

Hei äiti. Älä vain liikoja pelästy mulla menee täällä erittäin hyvin. Ensiksi toivon ettei teidän tarvitsisi koko sunilalle, kun ei siellä eikä paljon muuallakaan tiedetä asioita. Jos ne sunilalaiset tietäisivät kuinka hyvin mulla asiat on niin taitaisi kateeksi käydä.

Kirjeitä tuli toinen ja kolmas. Petri Pietiläisellä on ne kaikki tallessa.

– Niitä on satoja. Erityisesti Kyöstin äidille kirjeen saapuminen oli juhlahetki. Se oli merkki siitä, että poika oli elossa.

Pakoon legioonaan

Siitä, miksi Kyösti lähti muukalaislegioonaan, ei ole varmuutta. Hänen kerrotaan lähteneen pakoon merimiestappeluiden aiheuttamia jälkiseuraamuksia. Kyösti itse kertoi paenneensa Espanjan poliisia, ja myös Ruotsin poliisi olisi ollut hänen perässään. Hän väitti, että hänestä olisi tehty koko Pohjoismaat kattava etsintäkuulutus.

Sisarenpojan mukaan Kyösti osasi olla äkkipikainen.

– Kyöstin nuoruuden kaverit ovat kertoneet, ettei hän kauaa kuunnellut, jos joku soitti suutaan. Hän veti turpaan. Ei hän itse ehkä rettelöitsijä ollut, mutta jotenkin osasi vetää niitä puoleensa.

Pietiläisen mukaan hänen enonsa oli erittäin kova liioittelemaan. Siksi miehen kokemuksista koostettujen kirjojen sisällöt poikkeavat huomattavasti toisistaan. Yksi esimerkki on vuoden 1978 Kolwezin taistelusta Kaakkois-Kongossa, silloisessa Zairessa. Tuolloin Kongon kansallinen vapausrintama tunkeutui Angolan ja Zairen välisen rajan yli ja valtasi Kolwezin kaivoskaupungin.

– Kyösti on kertonut tappaneensa Zairen operaatiossa 200 ihmistä yksin, vaikka koko muukalaislegioonan on kerrottu tappaneen siellä melkein saman verran kapinallisia.

Opi kieli tai punnerra

Kyösti Pietiläinen ei osannut ranskaa. Englantia tai muita kieliä ei saanut puhua. Jos niin teki, siitä seurasi rangaistus. Pietiläinen on kertonut joutuneensa tekemään permantopunnerruksia niin kauan, kunnes käsissä ei ollut enää lainkaan voimaa.

Neljän kuukauden jälkeen jokaisen piti olla kova legioonalainen ja ammattisotilas. Piti osata aseet, ampua hyvin, tappaa nopeasti ilman sääliä ja tunnetta. Päivät kuluivat aseiden purkamis- ja kokoamisharjoituksissa.

Lisäksi piti oppia ulkoa 20 laulua. Jos laulaminen ei sujunut, edessä oli jälleen permantopunnerruksia. Pietiläisen haaveena oli päästä laskuvarjojääkäriksi, koska laskuvarjojääkärit olivat hänen mielestään parhaita sotilaita.

Morjes. Miten siellä kotona jaksellaan? Onko jo kerrottu koko Sunilalle missä Pietiläisen poika on vai pidetty turvat tukossa niin kuin käskin. Toivottavasti ette ole olleet huolissanne, en jaksa lukea valituksia. Minulla on sellainen kova moraali päällä että pääsin legioonan parhaaseen osastoon laskuvarjojääkäreihin. Älä äiti itke ja kasvata Tarja kunnon kansalaiseksi.

Taisteluita ja bordellin pyörittämistä

Kyösti Pietiläinen toimi legioonassa useissa erilaisissa tehtävissä kuten laskuvarjojääkärinä ja taisteluryhmän johtajana. Hän eteni ylikorpraaliksi, joka on muukalaislegioonassa pitkän palveluksen jälkeen myönnettävä sotilasarvo.

– Hän yleni omien puheidensa mukaan poikkeuksellisen nopeasti ylikorpraaliksi. Mielestäni poikkeuksellista oli se, ettei hän ylennyt sen isommaksi herraksi, Petri Pietiläinen toteaa naurahtaen.

Sisarenpojan tulkinnan mukaan Kyöstin taidot sotapoliisina huomattiin nopeasti.

– Hänet ylennettiin, minkä jälkeen pian huomattiin, että hän on täydellinen siinä asemassa, työssä ja arvossa. Mahdollisesti tästä syystä häntä ei enää haluttu ylentää.

Pietiläinen taisteli palvelusvuosinaan muun muassa Zairessa, Tsadissa, Kongossa ja Ruandassa. Hän piti myös bordellia laskuvarjojääkäreille Djiboutissa Afrikassa. Bordellien tarkoitus oli turvata legioonalaiset taudeilta ja tuoda legioonan kassaan osa maksetuista palkkarahoista. Muistelmissaan Pietiläinen kertoo vastanneensa sekä naisten palkkaamisesta että miesten rahastamisesta.

– Kyösti katsoi, että hommat hoituvat. Ja jos juotiin liikaa, niin Kyösti piti huolen, ettei naisia hakattu, Petri Pietiläinen kertoo.

Legioonalaista oli turha odottaa kotiin

Kotona odotettiin kuumeisesti Kyöstiltä kirjeitä. Ne oli tapana lukea ääneen. Niistä perhe pystyi seuraamaan, mitä maailmalla seikkailevalle nuorelle miehelle kuului.

Hei kotiväki. Meni taas vähän aikaa viime kerrasta, mutta me oltiin komennuksella, puoli vuotta aurinkoa otettiin Afrikassa, kova kuumuus, ei samaa kuin sunilan talvet. Olisi näitä juttuja paljon kerrottavana, mutta kun nämä on näitä hyshys asioita, muukalaislegioona on salainen juttu. Vain Ranskan Presidentti tietää, että mitä muukalaislegioonan miehet tekevät. Voikaa hyvin siellä kylmässä sunilassa.

Kirjeiden perusteella vaikutti, että Kyöstillä oli kaikki hyvin. Henkilökohtaisista asioistaan hän ei kuitenkaan kirjeissä kertonut.

– Rahaa oli kirjeiden mukaan yhtä paljon kuin rautatieinsinöörillä, Petri Pietiläinen kertoo.

Yksi asia loukkasi Kyöstin läheisiä: vaikka rahaa tuntui riittävän, pyynnöistä huolimatta soturia ei kotona näkynyt. Hän vieraili Suomessa vain harvoin.

– Aina oli joku tekosyy. Paras tekosyy oli se, että loma oli siirretty talvelle. Silloin ei voinut tulla Suomeen, koska talvivaatteita oli kallista ostaa yhden keikan takia. Ja sitten taas seuraavassa kirjeessä kehuttiin, että rahaa on kuin rosvolla, sisarenpoika hymähtää.

Lähes kolmen vuosikymmenen palvelus

Vuonna 1993 Kyösti Pietiläinen tuli Suomeen ensimmäistä kertaa sitten 1970-luvun alun. Hän halusi päästä käymään äitinsä, isoäitinsä ja siskonsa yhteisellä haudalla.

Kyösti Pietiläinen palveli Ranskan muukalaislegioonassa 28 vuoden ajan vuosina 1972–2000. Hän on tiettävästi pisimpään muukalaislegioonassa palvellut suomalainen.

Ennen eläköitymistään hän kävi muutamia kertoja kotimaassaan. Lomaillessaan Pietiläinen ei luopunut tiukasta kuntoharjoittelusta, sillä legioonalaiselta vaadittiin teräksistä kuntoa.

– Hän veti joka aamu jopa parinkymmenen kilometrin lenkin, jotta kunto pysyisi yllä. Hän oli täydellisen lojaali legioonalle ja rakasti siellä olemista, Petri Pietiläinen muistaa.

Miehen oma tavoite oli palvella legioonassa pyöreät 30 vuotta. Pitkäaikaiselle sotilaalle annettiin tähän mahdollisuus, mutta hän ei halunnut ottaa tarjousta vastaan.

– Ikänsä vuoksi hän ei olisi saanut enää laskuvarjohypätä. Silloin häntä harmitti, että oli lähtenyt merille eikä suoraan legioonaan, Pietiläisen sisarenpoika Petri Pietiläinen kertoo.

Kyösti Pietiläinen jäi eläkkeelle vuonna 2000. Silloin hän muutti Etiopian pääkaupunkiin Addis Abebaan, jossa hän asui kuolemaansa saakka etiopialaisen vaimonsa kanssa.

Pietiläinen kuoli 71-vuotiaana äkillisesti sairauskohtaukseen viime vuoden kesäkuussa.

Legioonalaisen piirrustuksia ei poltettu, vaan pistettiin seinälle

Kirjeiden lisäksi arvokkaita muistoja pojasta olivat hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan piirtämät kuvat. Petri Pietiläinen löysi kuvat pikkupoikana.

– Muistan, että sain valvotuissa olosuhteissa katsoa niitä 6–7-vuotiaana. Mummolle kuvat olivat tärkeitä. Säilytin kuvat ja yritin antaa ne Kyöstille, mutta ei hän niitä halunnut. Hän sanoi, että “tee mitä haluut, polta tai pistä seinälle”.

Piirustuksissa esille nousevat seikkailunhalu ja eksotiikka. Kuvat ovat päässeet nyt ensimmäistä kertaa esille, sillä Petri Pietiläinen päätti järjestää piirustuksista näyttelyn. Kyöstin nuoruuden sielunmaisemasta kertovassa näyttelyssä nähdään yhteensä 30 kuvaa.

Nuori poika on tehnyt piirustukset ollessaan 12–18-vuotias. Lyijy- ja puuvärikynillä sekä tusseilla tehtyjä piirroksia on säilytetty Kyöstin lapsuudenkodissa, jossa myös Petri asui oman äitinsä kanssa.

Viimeisin kuva on päivätty vuoden 1963 jouluaatolle. Keväällä edessä oli intti, jonka jälkeen hän lähti satamaan ja merille.

Kyösti Pietiläisen lapsuusajan piirustuksiin pääsee tutustumaan heinäkuun loppuun asti Pub Albertissa Kotkassa.

Jutussa on käytetty lähteenä Petri ja Kyösti Pietiläisen teosta Legioonalainen Peters vuodelta 2003. Kursivoidut kohdat ovat kirjoitusvirheineen suoria lainauksia Kyösti Pietiläisen kirjeistä, joita hän lähetti kotiin.

Neljä vuotta sitten kokkolalaisen Emmi Salon piti tehdä lopputyö ammattikorkeakouluun. Kyllä hän sen tekikin, mutta samalla syntyi Fitverstas, joka toimii nyt 23 paikkakunnalla ja suunnittelee ulkomaille laajentamista. Asiakkaita on 40 000, heistä 60 prosenttia pääkaupunkiseudulla. Silti Salo kokee olevansa työssään välillä yksinäinen.

Mutta peruutetaanpa vähän.

Vuonna 2011 kaksi nuorta äitiä istui siiderillä ja oli vakavasti sitä mieltä, että jotain pitäisi keksiä. Molemmilla oli pienet lapset, työ ja opiskelu ja kaipuu johonkin omaan. Oma liikuntakin oli jäänyt pikkulapsiarjessa sivuosaan.

He päättivät pistää käyntiin kilpailun siitä, kumpi olisi vuoden päästä paremmassa kunnossa. Jotta toisen etenemistä pystyisi seuraamaan, piti tehdä blogi. Syntyi Emmin ja Terhin treeniblogi.

Nopeasti naiset huomasivat, että seuraajia oli enemmänkin kuin kaveri toisella paikkakunnalla. Naisilta kysyttiin treenivinkkejä, ravitsemusneuvoja ja ohjelmia. Kyse oli samastumisesta, uskoo Emmi Salo: nuorilta, tavallisilta äideiltä oli helppo kysyä, miten saisi itsekin elämäntapamuutoksen vauhtiin.

Vuosikymmenen alussa blogeja ei vielä ollut niin paljon kuin nykyään, ja Emmin ja Terhin treeniblogi lähti nopeasti lentoon: parhailla postauksilla saattoi olla jopa 40 000 lukijaa. Kaikkiaan kävijöitä oli kaksi miljoonaa siinä vaiheessa, kun blogi suljettiin vuonna 2014.

Ja koko ikänsä liikuntaa harrastaneelle, telinevoimistelua ja ratsastusta opettaneella Salolla välähti: ehkäpä tälle alalle kannattaisi kouluttautua lisää.

Välähdyksestä rakentui Fitverstas, jonka yrittäjä Emmi Salo on yksi viidestä finalistista Vuoden nuori yrittäjä -kilpailussa.

Digi- ja koulutusasioiden päällikkö Joonas Mikkilä Suomen Yrittäjistä näkee Fitverstaassa samaa kuin muutama vuosi sitten vuoden nuorena yrittäjänä palkitun tekstiilialan yrityksen PaaPii Designin tarinassa. Se sai alkunsa yrittäjän käsityöblogista.

Mikkilä sanoo, ettei menestyneiden bloggaajien kasvaminen menestyneiksi yrittäjiksi ole sattumaa. Jotain on tehty oikein kahdella rintamalla.

– Hyvä yrittäjä ymmärtää oman ja yrityksensä brändin päälle. Tällaisista kannattaa ottaa oppia, vaikka kaikista ei somestaroiksi olekaan.

Tapaukset ovat myös rohkaiseva esimerkki siitä, ettei yrittäjän tarvitse toimia isoissa keskuksissa, vaan brändiä voi rakentaa pikkukunnista tai vaikka maaseudulta. Mikkilä uskoo myös, että digitalisaation ansiosta nähdään vielä jo katoaviksi luultujen toimialojen nousua tai renessanssia: siitäkin vaatetusalan PaaPii on hyvä esimerkki.

Valmentajat koulutetaan suoraan yrityksen arvoihin

Emmi Salo kouluttautui personal traineriksi ja jatkoi samalla opintoja ammattikorkeakoulussa. Hänen suunnitelmanaan oli valmistuttuaan tarjota liikunta- ja ravitsemusalan palveluita kotimaakunnassa Keski-Pohjanmaalla.

Opinnäytetyönä syntynyt liiketoimintasuunnitelma osoittautui nykyisen yrityksen luurangoksi. Blogin tuoma julkisuus taas toi kyselijöitä: useampi valmentaja otti yhteyttä yhteistyön toiveissa, ja jo puolentoista kuukauden päästä Salolla oli tiimissään ensimmäinen valmentaja.

Nyt Fitverstaalla on 20 valmentajaa 23 paikkakunnalla. Syksyyn mennessä valmentajia voi olla 40–50, uskoo Salo. Hän päätyi melko nopeasti siihen tulokseen, että halutun kaltaiset personal trainerit saa vain kouluttamalla heidät itse. Personal trainer -koulutuksia on paljon, ja ne ovat kirjavia.

– Voi olla tuhat hakijaa, ja heistä kourallinen osaa tehdä laadukkaan ruokavalion, heittää Salo.

Hyvältäkin valmentajalta voi puuttua asiakaspalvelutaitoja. Osa ei hallitse liiketoimintapuolta lainkaan. Kyky kirjoittaa sujuvasti on sekin tärkeä, sillä Fitverstaan valmennuksesta iso osa tapahtuu verkossa.

Toisaalta on helpompaa kouluttaa valmentajat suoraan sisään yrityksen arvoihin, malliin ja tavoitteisiin kuin alkaa muokata jo valmista pakettia. Tulijoita on: lähes joka päivä joku ottaa yhteyttä.

Tänä vuonna vaaka kääntyi ensimmäistä kertaa niin, että hakijoista enemmistö oli miehiä. Taustat vaihtelevat tavallisista kuntoilijoista MM-tason voimanostajiin.

Viimeksi valmennuskoulutuksen nelivaiheisen hakuprosessin läpäisi kahdeksan hakijaa.

– Tätä ei voi tehdä sillä ajatuksella, että kotona on vähän tylsää. Tämä on elämäntapa. On oltava halua ja inspiraatiota.

Ihmiset haluavat avun täsmänä

Fitverstas myy toisaalta valmista liiketoimintakonseptia valmentajille, toisaalta ravinto- ja treenipalvelua kuluttajille ja yrityksille. Maaliskuussa yritys aloitti globaalin verkkokauppabisneksen.

Omien sanojensa mukaan Salo myy maalaisjärkistä hyvinvointia. Tietoa siitä, miten pienillä muutoksilla saadaan hyviä tuloksia. Miten yksi valinta vaikuttaa kehossa ja miksi toinen teko ei.

– En usko, että kuudessa viikossa voidaan tarjota unelmakroppa.

Käytännössä asiakas ostaa lähi- tai etävalmennusta, yksilöityjä ohjelmia liikkumiseen tai syömiseen tai valmiita paketteja. Valtaosa bisneksestä hoituu verkossa aina pohjakartoituksesta puhelintukeen.

– Netti on täynnä tietoa, mutta ihmiset haluavat sen täsmänä, sanoo Emmi Salo.

Nyttemmin hänen konseptiaan ja ohjelmiaan myyvät myös jotkin kuntosaliketjut. Valmentajat toimivat franchising-pohjalla.

Velkaa Salolla ei ole ollut firmasta koskaan, sillä yritys lähti pienestä, asiakaskunta oli valmiina ja toimintaa laajennettiin sitä mukaa kun kassaan tuli rahaa.

Markkinointiin yrittäjä ei ole käyttänyt montakaan euroa; siitä pitävät huolta hänen keksimänsä someninjat. Jokaiseen sesongin starttiin eli syksyyn ja vuodenvaihteeseen Salo hakee vapaaehtoisia, jotka käyttävät palvelua ilmaiseksi ja kertovat palautteensa avoimesti sosiaalisessa mediassa. Hakijoita on joka kerta tuhatkunta, heistä sata valikoituu. Ja sana kulkee.

– Kuluttaja uskoo ennemmin toista kuluttajaa, Salo uskoo.

Digimarkkinointi auttaa erityisesti pieniä yrityksiä

Suomen pk-yrittäjistä 43 prosenttia käyttää sosiaalista mediaa markkinoinnissa järjestelmällisesti, 25 prosenttia satunnaisesti. Kotisivujen voimaan uskoo selvästi isompi joukko.

Joonas Mikkilä Suomen Yrittäjistä sanoo, että some on tuonut yrittäjille kustannustehokkaita ja helppoja markkinointikanavia, joiden avulla voi tehdä tarkkojakin kohdistuksia.

– Mitä pienempi yritys, sitä enemmän digitaalisen markkinoinnin työkaluista on suhteessa apua, sanoo Mikkilä.

Digitaalisuuteen suhtautuminen on osin sukupolvikysymys. Eniten hyötyä digistä otetaan irti kaupan alalla. Löytämätöntä potentiaalia on kaikilla aloilla, mutta toisilla enemmän. Siksi Yrittäjät julkaisi pari viikkoa sitten yrittäjän digioppaan, jossa sekä perustellaan että neuvotaan, miksi ja miten junaan kannattaa hypätä.

Pelkkää riemukulkua viime vuodet eivät silti ole Emmi Salolle olleet. Pahimmillaan pienten lasten äidin työpäivät venyivät 16 tuntiin, ja terveys alkoi reistailla. Uni karttoi ja suolisto kiukutteli.

Hän kokee työnsä hyvin yksinäiseksi. Asiakkaat ovat yhteydessä valmentajiin, harva edes tietää, kuka yrityksen takana touhuaa. Samalla vastuu painaa.

– Nyt ensimmäistä kertaa olen kokenut paineet: että oman lisäksi 27 muun ihmisen työ makaa minun harteillani.

Vielä viime vuonna Salo teki 12–14-tuntisia työpäiviä. Sitten oli pakko käskeä itseä päästämään irti, rauhoittumaan ja luottamaan muihin.

En ole koskaan tuijotellut vieraisiin pöytiin, vaan luonut omaa. Emmi Salo

Nyt Salolla on ollut assistentti puolen vuoden ajan. Tänä vuonna firmaan palkataan yhtäkkiä lähes kymmenen uutta: tiimivalmentajaa, myyjiä, kansainvälinen tiimi. Se näkyy tilillä, mutta nyt on sen aika.

– Joku voisi ajatella, että apua. Mutta nyt etsitään oikeat ihmiset oikeille paikoille, ja ensi vuosi on taas kasvun vuosi.

Kasvua Fitverstas hakee monesta suunnasta. Verkkotuotteet käännettiin englanniksi, ja kansainvälistymisen ensimmäisiä kohteita ovat Australia, Hollanti, Ruotsi ja Tanska, joihin paketteja myydään nyt eniten. Someninjoja Salo suunnittelee etsivänsä peräti 14 maasta.

Myös Venäjä on kiinnostava kohde, mutta sinne Salo ei aio itse konseptiaan viedä, vaan lisensoida sen.

– On löydettävä Venäjän Emmi Salo.

Hän ei ole huolissaan, vaikka kilpailua alalla on. Markkinaa riittää, sillä asiakkailla on oltava valinnanvaraa, sanoo Salo.

– En ole koskaan tuijotellut vieraisiin pöytiin: miten toiset hoitavat somea tai millaiset kotisivut heillä on, vaan olen luonut omaa.

Kysynnän hän uskoo jatkuvan kotimaassakin. Joka maanantai laihiksen aloittavat ovat oma lukunsa, mutta vähissä ovat nykyään ne, jotka haluavat kymmenen kiloa pois kuukaudessa mahtuakseen hääpukuun. Useamman ongelma on arkisessa, jokapäiväisessä ruokailussa, sanoo Salo.

Kiire, nälkä ja repsahtelu huonoihin vaihtoehtoihin ovat syynä 70–80 prosenttiin asiakkuuksista. Muutoksiin pitää johdattaa kädestä pitäen, pienin askelin. Ensin vaikkapa opetellaan ottamaan aamupala ohjelmaan. Sitten opetellaan juomaan vettä.

– Yksi asiakas ei millään halunnut korvata tavallista jugurttia sokeroimattomalla ja marjoilla. Sovimme, että hän lisää joka aamu sokeroidun sekaan sokeroimatonta ja kasvattaa lusikkamäärää päivittäin. Lopulta häneltä tuli viesti, että nyt sokerijugurtti on loppu ja tilalla on sokeroimaton. Ei se olisi toiminut hänen kanssaan niin, että olisin käskenyt vaihtaa jugurtin yhdeltä istumalta.

Suurin kynnys onkin Salon mukaan pääkoppa. Usein muutoksen taustalla on jokin isompi muutos, ja tilanne voi olla herkkä ja intensiivinen.

Siinä missä kuluttaja-asiakkaista tyypillisin on 25–45-vuotias nainen, potentiaalia olisi vielä 40 ylittäneissä miehissä, jotka eivät koe tarvitsevansa muutosta. Siihen ryhmään Emmi Salo haluaisi tarttua.

Uskon, että tästä ne yllätykset vasta alkavat. Emmi Salo

Juuri kolmekymppisiään juhlinut Emmi Salo sanoo kasvaneensa muutamassa vuodessa aikuiseksi ja puhjenneensa kukkaan.

Puheesta kuuluu aito itseluottamus.

– Tiedän, että osaan ja onnistun! Saan myös muut mukaan sellaiseen nyt mennään! -fiilikseen. Jos joskus en enää innostu työstäni, silloin rupean tekemään jotain muuta.

Pari vuotta sitten Salo ei osannut sanoa, mihin oli matkalla. Strategia on rakentunut vauhdissa. Nytkään hän ei tiedä kuin suunnan: vielä suurempaa on tulossa.

– Uskon, että tästä ne yllätykset vasta alkavat. Jatketaan samaan malliin ja katsotaan, mihin päädytään.

Suomalaisen Polarin fitness-sovellus Flow on paljastanut käyttäjiensä arkaluonteisia sijaintitietoja, selvisi suomalaisen Long Playn, hollantilaisen De Correspondentin ja kansalaisjournalistien Bellingcat-ryhmän tutkimuksissa.

Tutkimuksissa kävi ilmi, että Flow-sovelluksen datan avulla on mahdo

llista selvittää satojen sotilaiden ja tiedustelutyöntekijöiden kotiosoitteet.

Työryhmä löysi nimiä ja kotiosoitteita useiden eri valtioiden tiedustelupalvelujen ja salaisten palvelujen työntekijöille. Heidän joukossaan oli muun muassa Yhdysvaltojen NSA:n, Britannian GCHQ:n ja MI6:n sekä Venäjän GRU:n työntekijöitä.

Mukana oli myös useita suomalaisia, jotka ovat urheilleet kansainvälisten sotilasoperaatioiden keskuksissa.

Flow-sovelluksen käyttäjiä löytyi useista sotilastukikohdista, muun muassa Pohjois-Irakin Erbilistä, Kuuban Guantanamo Baysta ja Malin Gaosta. Työryhmä onnistui kokoamaan yli 6 000 Flow-käyttäjän tiedot.

Suuri osa paljastuneista tiedoista löytyi sovelluksen julkisesta kartasta. Kuitenkin työryhmä pääsi käsiksi myös sellaisten käyttäjien tietoihin, jotka eivät olleet tehneet käyttäjäprofiileistaan julkisia.

Tietosuojavaltuutettu tutkii asiaa

Työryhmä kertoi löydöistään Polarille kaksi viikkoa sitten. Perjantaina julkaisemassaan lausunnossa Polar sanoo, ettei se ole vuotanut mitään tietoja ja ettei yksityisiin tietoihin ole murtauduttu. Polar sanoo olevansa tietoinen, että potentiaalisesti arkaluonteisia sijaintitietoja ilmenee julkisessa datassa.

Yhtiö kertoo päättäneensä väliaikaisesti poistaa sovelluksesta mahdollisuuden tarkastella muiden käyttäjien suorituksia kartalla.

Long Playn mukaan Suomen tietosuojavaltuutettu tutkii nyt Flow-sovelluksen ongelmia. Long Play ennakoi, että tapauksesta voi tulla ensimmäinen kaupallisen sovelluksen tietoturvaan liittyvä ongelma, johon sovelletaan EU:n tietosuoja-asetusta.

Työryhmä aloitti tutkimuksensa sen jälkeen, kun yhdysvaltalaisen Strava-kuntoilusovelluksen julkistamasta datasta oli tammikuussa paljastunut tietoja Yhdysvaltojen sotilastukikohtien sijainnista ja sotilaiden liikkeistä. Arkaluonteisia tietoja oli tuolloin paljastunut sotilaiden käyttämien aktiivisuusrannekkeiden vuoksi.

Juttua päivitetty 8.7. klo 19.49: Lisätty väliotsikon jälkeinen osuus.

Tomi ja Jenny Vuollet ovat Vaasan asuntomessualueen alkuperäisasukkaita. He rakensivat 10 vuotta sitten valkoisen talon itselleen ja kolmelle lapselleen. Messujen jälkeen perheeseen on syntynyt neljäs lapsi.

– Yksi lisähuone olisi tehty, jos olisi tiedetty, että vielä iltatähti perheeseen tulee, hymyilee Jenny Vuollet.

Perhe on viihtynyt hyvin messutalossaan. Rakentajina he olivat kokeneita, ja siksi virheet osattiin välttää. Talo on osoittautunut kaikin puolin toimivaksi ja vastannut asukkaiden tarpeita.

Pieni tontti on riittänyt

Kaikista isoimman plussan asuntomessualue saa pariskunnalta sijainnista. Kaupungin keskusta on kolmen kilometrin päässä, mutta silti asuntoalue on rauhallinen ja luonto on lähellä.

– Sopivasti meri mieltä rauhoittaa, kun sen äärellä asuu. Pitää vaan muistaa sitä arvostaa, sillä nyt kun on asuttu tässä 10 vuotta, on meri tavallaan arkipäiväistynyt, toteaa Tomi Vuollet.

Vuolletin perheen talo on yksi messualueen 20 omakotitalosta. Talot on rakennettu pienille tonteille vieri viereen rantaa seurailevan kadun varteen. Alueella on lisäksi 28 yhtiömuotoista pientaloa ja kolme kerrostaloa, yhteensä 130 asuntoa.

– Meille pieni tontti ja kaupunkimainen omakotiasuminen sopii. Emme ole mitään puutarhaihmisiä. Tietysti välillä tuntuu hassulta, kun naapurit morjestelevat toisiaan terasseilta, mutta 10 vuotta täällä on nyt eletty hyvässä sovussa, joten eiköhän jatkossakin, toteaa Jenny Vuollet.

Pysyvä jälki

Merenrantavyöhykkeelle sijoittuva messualue on osa 70-luvulla syntynyttä Suvilahden lähiötä. Toiveena ja odotuksena 10 vuotta sitten oli, että asuntomessujen ansiosta vanha lähiö kokisi uuden kukoistuksen.

Elämä Suvilahdessa piristyikin, kun asuntomessut toivat alueelle noin 500 uutta asukasta. Samalla väheni huoli peruspalveluiden säilymisestä alueella.

Tomi ja Jenny Vuollet sanovat, että Suvilahden palvelut riittävät hyvin varsinkin kun keskustan palvelut ovat lähes kävelymatkan päässä.

Suomen Asuntomessujen kehitys- ja tutkimuspäällikön Kari Tervosen mukaan tavoitteena on, että asuntomessuilla olisi aina myönteistä vaikutusta messukaupunkiin.

– Vaasaan jäi hyvä ja pysyvä jälki, toteaa Tervonen.

Uhkiakin on ollut

Vaasan asuntomessualueen asukkaille tehty kyselytutkimus vahvistaa, että alueella asuu tyytyväistä väkeä. Kiitosta asukkailta on tullut muun muassa juuri alueen peruspalveluista.

– Tämä mielipide korostuu jonkin verran kerrostaloasukkaiden keskuudessa. Asukkaat kokevat, että koko alue on nyt vilkkaampi ja toimii paremmin, toteaa Tervonen.

Myös Suvilahden kaupunginosayhdistyksessä on iloittu siitä, että lähiöön on tullut uutta elämää. Suvilahti-seuran puheenjohtajan Pirjo Andrejeffin mukaan asuntomessuilla on ollut myönteistä vaikutusta kaupunginosan kehitykseen.

Mikään taikasana asuntomessut ei ole kuitenkaan ollut - palveluiden säilymiseksi on tarvittu työtä ja kansalaisaktiivisuutta. Esimerkiksi Suvilahden kirjaston lakkauttaminen on ollut esillä useampaan kertaan.

Ranta kaipaa kehittämistä

Pirjo Andrejeff toivoo, että Suvilahden lähiluontoa hoidettaisiin nykyistä paremmin. Rannan kävelyreitti kaipaisi ehostamista ja kohentamista.

Myös Vuolletin perheessä on mietitty, että rantareitissä olisi kehittämisen varaa. Kaupunkilaiset ulkoilevat mielellään Suvilahden kävelyreitillä. Alueen luonto ja runsas linnusto houkuttelevat retkeilijöitä.

– On huomattu, että täällä liikkuu paljon ihmisiä. Rannan kävelyreittiä pitäisi pidentää vaikka ihan niin, että se kiertäisi koko Sundominlahden ympäri. Sellaisena reitti houkuttelisi vaasalaisia ja miksei turistejakin, pohtii Tomi Vuollet.

Yhteistä toimintaa

Tehdyn kyselyn mukaan osa messualueen asukkaista kaipaisi enemmän yhteisöllisyyttä, yhteistä toimintaa muiden alueen asukkaiden kanssa.

– Juttelu ja yhteydenpito naapureiden kanssa ei ole kovin vilkasta, mutta tämä taitaa olla haaste koko Suomessa, ei pelkästään Vaasassa, toteaa Kari Tervonen.

Tomi ja Jenny Vuollet kuitenkin sanovat, että messualueen asukkaista on muodostunut oma yhteisönsä.

– Ainakin meidän kadulla meillä alkuperäisasukkailla on yhteisöllisyyttä. Me jotka ollaan savessa ja mudassa ryömitty ne ensimmäiset vaiheet - kyllä meillä on yhteisöllisyyttä.

Pientä pintaremonttia

Ajan kuluminen näkyy messualueella. Asunnoissa alkaa olla pintaremontin tarvetta. Vuolletin perheessä on huomattu, että kodinkoneiden ikä ei nykyisin ole pitkä.

– Taitaa liesituuletin olla keittiössä ainut laite, jota vielä ei ole jouduttu vaihtamaan.

Ajan kuluminen näkyy myös lasten kasvamisessa. Vuolletin perheessäkin suunnitellaan jo lakkiaisia. Tietääkö se remonttia?

– Jos rouvalta kysytään, niin kyllä. Maalata voisi ja myös puutarhanhoitoon voisi vähän panostaa, naurahtaa Jenny Vuollet. Puoliso lupaa tarttua siveltimeen - ainakin jos sateisia päiviä tulee.

Uudet alokkaat astuvat tänään palvelukseen. Kaikkiaan armeijan riveihin astuu noin 12 200 alokasta, joista lähes 600 on vapaaehtoisen asepalveluksen aloittavia naisia.

Valtaosa eli lähes 9 500 aloittaa Maavoimissa. Loput jakaantuvat Merivoimien, Ilmavoimien ja Rajavartiolaitoksen joukko-osastoihin.

Maavoimien joukko-osastoista eniten alokkaita saapuu Porin prikaatiin, Kainuun prikaatiin ja Karjalan prikaatiin. Niissä kaikissa aloittaa parisen tuhatta alokasta.

Ruotsinkieliset alokkaat aloittavat palveluksensa pääosin Merivoimien Uudenmaan-prikaatissa.

Palvelus alkaa kahdeksan viikkoa kestävällä peruskoulutuskaudella, jonka aikana koulutuksen sisältö on sama kaikille.

Varusmiesten palvelusaika on 165, 255 tai 347 vuorokautta.

Maanantaina 16.7. järjestettävä Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin ja Venäjän presidentin Vladimir Putinin huippukokous vaikuttaa monen helsinkiläisen arkeen. Todennäköisesti useissa kokouksen kannalta keskeisissä paikoissa on liikenteen uudelleenjärjestelyjä, poikkeusaikatauluja ja -reittejä. Paikoin liikenne voi kokouspäivänä olla jopa kokonaan estetty.

Tällä hetkellä helsinkiläisiä mietityttää:

Miten liikenne toimii Presidentinlinnan lähistöllä?

Helsingin Sanomien tietojen mukaan presidentti Trumpin ja presidentti Sauli Niinistön tapaaminen järjestettäisiin Presidentinlinnassa. Tasavallan presidentin kanslia ei ole vahvistanut tietoa pidetäänkö myös huipputapaaminen siellä. Mikäli tapaaminen tosiaan järjestetään Linnassa, se vaikuttaa Pohjoisesplanadin ja sen lähialueiden liikennejärjestelyihin. Ainakin Presidentinlinnan edustan liikenne katkaistaan. Helsingin poliisi on luvannut tiedottaa asiasta viikon 28 aikana.

Tyhjennetäänkö Kauppatori?

Tapaaminen Presidentinlinnassa vaikuttaisi myös Kauppatorin arkeen. Torimyyjien keskuudessa liikkuu huhu, jonka mukaan koko tori suljetaan tapaamispäivänä.

Kauppatori on vilkas tori, ja etenkin risteilyalusten tuomien turistien suosiossa. Kun tori on niin sanotusti täynnä, paikalla on lähemmäs 150 myyjää. He kaupittelevat kaikkea mahdollista vihanneksista ja marjoista Suomi-aiheisiin matkamuistoihin ja virkattuihin pipoihin. Parhaimpina kesäpäivinä asiakkaita on kymmeniätuhansia.

Torimyyjä Aino Ketonen sanoo, että hänen myyntiinsä sulkeminen ei vaikuta, sillä hänen kojunsa on kiinni sunnuntaisin ja lauantaisin.

– Eniten tämä kismittää kahvilanpitäjiä ja matkamuistomyyjiä, hän sanoo.

Torimyyjä Hannu Leskisen mukaan Helsingin kaupunki on luvannut ilmoittaa mahdollisesta torin sulkemisesta maanantain 9.7. aikana.

– Kuulin, että risteilyalukset ovat peruneet tulonsa Helsinkiin presidenttien tapaamispäivänä. Eniten meitä myyjiä ärsyttää se, että kaupunki ilmoittaa asiasta niin myöhään, Leskinen sanoo.

Kulkeeko Suomenlinnan lauttaliikenne?

Suomenlinnan lauttaliikenne lähtee Kauppatorilta, Presidentinlinnan edestä. Mikäli tori päätetään sulkea, se vaikuttaa myös lauttaliikennöintiin. Kauppatorilta lähtevät myös JT-Linen liikennöimät vesibussit Suomenlinnaan, Lonnaan ja Vallisaareen.

HSL on luvannut tiedottaa mahdollisista reitti- ja aikataulumuutoksista keskiviikkona 11. tai torstaina. 12. heinäkuuta.

Miten liikenneyhteydet toimivat Katajannokalla ja lähialueilla?

Kauppatorin ja Presidentinlinnan lähistön erikoisjärjestelyt eivät voi olla vaikuttamatta Katajanokalla asuvien liikkumiseen. Katajanokalle pääsee käytännössä kulkemaan vain Presidentinlinnan kupeesta.

Katajanokalla asuu noin neljä ja puoli tuhatta helsinkiläistä.

Yksi heistä on Heidi Smalin.

– Ainakaan toistaiseksi HSL ei ole ilmoittanut poikkeusreiteistä. Myös se vaikuttaa elämäämme, jos Allas suljetaan. Käymme siellä usein uimassa poikani Viljon kanssa, Smalin sanoo.

Toinen katajanokkalainen, Johanna Viherkoski, sanoo pakenevansa huipputapaamista mökille.

– Näin Facebookin Katajanokka-sivustolla viestin, jossa vinkattiin, että liikenne saattaa olla maanantaina 16.7. sekaisin. Mitään virallista tiedotetta emme ole saaneet. Lehtitietojen varassa ollaan.

Entä Finlandia-talon liepeillä Mannerheimintiellä?

Tapaaminen houkuttelee Helsinkiin useita tuhansia ulkomaalaisia toimittajia. Virallinen lehdistökeskus on Finlandia-talolla Töölönlahden kupeessa. Mannerheimintiellä sijaitsevan Finlandia-talon mediakeskus aukeaa jo sunnuntaina 15.7.

Myös useiden ydinkeskustan hotellien varaaminen ulkomaisille toimittajille voi vaikuttaa liikenteeseen alueella.

Onko Allas Sea Pool normaalisti uimareiden käytössä?

Kauppatorilla sijaitseva Allas Sea Pool on sekä turistien että paikallisten suosiossa. Ylen tietojen mukaan kansainväliset mediayhtiöt käyvät neuvotteluja muun muassa Allas Sea Poolin kanssa siitä, voisivatko he tehdä kansainvälisiä lähetyksiä Altaalta.

Lähetyksiä tekisivät ainakin ABC News, Bloomberg ja NBC.

Mikäli sopimus syntyy Altaan terassille rakennetaan tilapäiset studiot, joista lähetyksiä tehtäisiin. Altaan aukiolo peruspulikoijille on vielä auki.

Ylen tietojen mukaan kansainvälisiä lähetyksiä tehtäisiin myös Bulevardilla sijaitsevan hotelli Klaus K:n terassilta. Terassi on varattu kolmeksi päiväksi lähetyksiä varten.

Voiko St. George -hotellin läheisyydessä liikkua normaalisti?

Helsingin keskustassa Vanhan kirkkopuiston eli Ruttopuiston liepeillä sijaitseva luksushotelli St. George toimii Trumpin arviolta yli sadan henkilön suuruisen delegaation majoituspaikkana.

Juttua päivitetty 06.15: täsmennetty presidentti Trumpin mahdollisia liikkeitä Helsingissä.

Lue lisää:

Asiantuntija: Putinin ja Trumpin tapaaminen Suomessa tekisi Helsingistä hetkeksi maailman keskipisteen

Suojattuja tiloja ja turvallisia yhteyksiä, mutta myös vaikuttamista ja viestintää – Asiantuntijat avaavat, mistä koostuu Trumpin ja Putinin tapaamisen kyberturva

”Neuvotteluissa kohtaavat maailman suurin 5-vuotias ja shakkimestari”, arvioi johtajuuskonsultti Trumpin ja Putinin neuvottelutaktiikkaa

Pikkuhäiveperhonen, kuusamaperhonen, kevätkaapuyökkönen, kvartsiyökkönen, kilpimittari ja kanukkamittari ovat vain osa Suomeen 2000-luvulla levittäytyneistä uusista perhoslajeista.

2000-luvulla Suomen perhoslajisto on saanut paljon uusia tulokkaita ja monet aiemmin hyvin harvinaiset lajit, kuten häiveperhonen, karttaperhonen ja keltaritariyökkönen ovat runsastuneet jopa räjähdysmäisesti.

Muutoksen taustalla on lämmennyt ilmasto. Suomen kesälämpötilat vastaavat aiempia lukemia Baltiassa ja Puolan pohjoisosissa, ja lämpimimpinä vuosina jopa Ukrainan pohjoisosien lämpötiloja. Monien eteläisten perhoslajien levinneisyyden pohjoisraja onkin siirtynyt pohjoiseen useita satoja kilometrejä. Eikä perhosten levittäytyminen ole jäänyt pelkästään eteläiseen Suomeen, vaan niiden matka on jatkunut paljon pidemmälle.

Muutos näkyy myös oman pihan lajistossa

Turenkilainen Jonna Viisainen on harrastanut perhosia 2010-luvun alusta. Hän on havainnut, että jo tässä ajassa perhoslajistossa on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Moni uusi eteläinen laji on ulottanut esiintymisensä turenkilaiseen pihaan saakka.

– Pyydyksiin on tullut sellaisia lajeja, joita ei vielä 10–15 vuotta sitten juurikaan havaittu. Saman ovat havainneet myös muut perhosharrastajat. Hyönteiset ovat eturintamassa kertomassa näistä muutoksista ja omalla pihallakin on voinut nähdä, miten lajisto on muuttunut vuosi vuodelta. Senkin näkee, miten erilaiset kesät vaikuttavat seuraavan kesän hyönteiskantoihin.

Perhosharrastuksessaan Jonna Viisainen sanoo olevansa enemmän fiilistelijä kuin täydellisyyden tavoittelija. Mukavaa on sekin, ettei tässä harrastuksessa kukaan tule valmiiksi. Eivät edes ne, jotka ovat harrastaneet hyönteisiä kymmeniä vuosia.

– Maailma muuttuu, ilmasto lämpenee, myös pitkään harrastaneille tulee koko ajan uutta. Mielenkiinto ei pääse loppumaan tämän homman kanssa.

Naiset löytäneet perhosharrastuksen

Mielikuva perhosharrastuksesta ikääntyneiden ukkojen harrastuksena rapistuu. Valokuvauksen helppouden ja perhosaiheisten Facebook-sivujen ansiosta myös naiset ovat löytäneet perhosharrastuksen pariin.

Jonna Viisaisen lintuharrastajaystävät saivat hänet kiinnostumaan myös perhosista tämän vuosikymmenen alussa.

– He pitivät kesäaikaan perhosrysiä ja me kävimme linturetkien yhteydessä niita katsomassa. Siinä minäkin ihastuin perhosiin. Kavereilta sain niiden vanhoja perhosrysiä ja haaveja, siitä oli helppo jatkaa myös omin päin.

Ötökät eivät Jonnaa pelota, sillä niitä hän on katsellut pienestä pitäen.

– Taisin olla viiden-kuuden vanha, kun pyysin isää rakentamaan perhoshaavin. Tiesin, että perhosista tehdään kokoelmia ja halusin kokeilla sitä.

Valokuvaamisesta syvällisempään lajituntemukseen

Jonna Viisainen arvelee, että naiset harrastavat perhosia enemmän valokuvaamalla kuin keräämällä. Sitä kautta kiinnostutaan myös lajien määrityksistä, toukista ja muista lajeista. Jonnan omassa kotipihassa pyydyksiä riittää.

– Se sopii siinä mielessä minulle, että päivät olen töissä. Päiväperhoset lentelevät silloin täällä pihalla nauttimassa puutarhan kasveista. Yöperhoset menevät näihin rysiin omia aikojaan yöllä ja minä tutkin itselleni sopivaan aikaan, mitä sinne on mennyt. Ne ovat omalla tavallaan kiehtova ryhmä, joita ei oikein muuten näe.

Nyt valorysästä löytyy muun muassa poppelikiitäjä, sinisilmäkiitäjä ja useampikin väritykseltään kokonaan vihreä isomittari.

Facebook tunnistusapuna

Perhosten ja muiden hyönteisten harrastaminen on helpottunut viime vuosina paljon some-maailman ansiosta, sanoo Jonna Viisainen.

– Facebookista löytyy useita hyönteisharrastajien ryhmiä. Sieltä saa apua määritykseen ja siihen, miten harrastuksessa kannattaa edetä. Se on tosi iso apu. Yleensä ei mene montaa minuuttia, kun joku antaa jo vastauksia. Nykyisissä kännyköissä on todella hyvät kamerat, joilla voi kuvata eteen tulevia ötököitä.

Jonna VIisainen sanoo aina viihtyneensä luonnossa. Luontoon liittyvät asiat täydentävät toisiaan.

– Silloin, kun lintumaailmassa on hiljaista, voi harrastaa perhosia ja sateisena päivänä voi vaikka keräillä kiviä. Erityisen tärkeää on samanhenkiset ystävät. Osa on sellaisia, joita en ole koskaan tavannut, mutta joiden kanssa olen tekemisissä lähes päivittäin esimerkiksi Facebook-ryhmien kautta.

Jonna Viisainen toteaa, ettei perhosharrastus todellakaan ole yksinpuurtamista. Harrastajien kesken soitellaan ja käydään yhteisillä perhosretkillä. Harrastus on hyvin sosiaalista.

Ötökkäkammosta perhosharrastajaksi

Riihimäkeläinen Laura Rostedt myöntää olleensa ötökkäkammoinen ennen kuin kiinnostui perhosista pari vuotta sitten. Valokuvaamisesta harrastus on laajentunut perhostoukkien kasvatukseen. Nyt kasvatuksessa on muun muassa syreenikiitäjän, hukkasiilikkään ja täplätupsukkaan toukkia. Neitoperhosen toukat ovat jo menneet koteloon ja odottavat kuoriutumistaan.

– Syreenikiitäjän toukat ovat nyt kuukauden ikäisiä. Ne kasvavat kovaa vauhtia ja norjanangervoa saa laittaa kasvatusastiaan jopa kaksi kertaa päivässä. Kasvatusastian pohjalla on hiekkaa, johon toukat täysikasvuisina kaivautuvat koteloitumaan.

Kotelot Laura Rostedt laittaa talveksi jääkaappiin. Perhosten on määrä kuoriutua kevätkesällä, jonka jälkeen ne vapautetaan.

– Tavoitteenani on kasvattaa mahdollisimman monia lajeja. Muutos toukasta perhoseksi on niin uskomaton. Jos on joku laji kasvatuksessa, siitä hamstraa kaiken tiedon.

Toukkien kasvatus vaatii kärsivällisyyttä

Perhosten kasvatus vaatii kärsivällisyyttä, huomauttaa Laura Rostedt. Niitä ei sovi jättää ruokkimatta. Kasvatukset piti pakata mukaan myös mökkimatkalle. Myös Laura kiittelee Facebook-yhteisön tarjoamaa apua lajien tunnistuksessa. Facebookissa tutustuu myös muihin samanhenkisiin ihmisiin.

– Olen huomannut, että myös monet muut naiset ovat hurahtaneet toukkien kasvatukseen.

Yli kolmekymppiset löytäneet perhosharrastuksen

Suomen Perhostutkijain Seuran toiminnanjohtaja Jari Kaitila vahvistaa naisten osuuden kasvun perhosharrastajina. Seuran jäsenistöstä naisia on noin 15 prosenttia, mutta uusista jäsenistä jo kolmasosa. Facebookin puolella jopa enemmistö on naisia, toteaa Kaitila.

Kaitila harmittelee sitä, ettei nuoriso ole kiinnostunut perhosista.

– Sen sijaan yli kolmekymppiset ovat. Maailma on muuttunut myös niin, ettei tämä ole enää niin miesvaltainen ala. Euroopassa tutkijoista naisia on jopa enemmistö. Myös meillä Suomessa on useita pitkälle edenneitä naispuolisia tutkijoita. Hardcore-harrastajista kuitenkin suurin osa on edelleen miehiä.

Suojelu ja lajitietämys vaatii pyydyksiä

Jari Kaitila katsoo, että suuri osa lajeista voidaan tunnistaa valokuvista. Tutkimus ja lajien suojelu vaativat kuitenkin myös pyydyksistä saatavaa tietoa. Ilman pyydyksiä pitkäkestoista lajistoseurantaa ei pysty tekemään. Seurantojen avulla voidaan päätellä, mitä luonnossa tapahtuu.

Jo nyt tiedetään se, että 2000-luvulla Suomeen on kotiutunut jopa kymmeniä lajeja, joita ei vielä 20 vuotta sitten täällä ollut. Vaikeampaa on havaita se, aiheuttaako ilmaston lämpeneminen joidenkin lajien häviämisen, vai selviävätkö ne muuttuneissa oloissa. Tämä saadaan selville pitkistä aikasarjoista, joihin tieto saadaan pyydysaineistoista.

Aulikki Komi katselee entisen työpaikkansa, Paloheinän neuvolan, aulaa lämmöllä. Komi on tehnyt pitkän 35 vuoden uransa lähes kokonaan täällä. Viimeiset vuodet Komi on vastannut Helsingin lännen alueen neuvolatoiminnasta. Syksyllä koittavat eläkepäivät.

Neuvolan odotushuone on kotoisa, siellä on väriä ja leluja, ja kengät jätetään kurakelillä oven viereen. Huone on Komille erityisen tärkeä, sillä sen eteen on tehty työtä. Siitä on aikoinaan meinattu tehdä yhteinen tila, jossa terveysaseman ja neuvolan vastaanotolle menevät aikuiset ja lapset odottavat. Komin mukaan sekä neuvolan työntekijät että asiakkaat kuitenkin pitivät neuvolan omasta odotustilasta kiinni.

– Nyt pienet lapset voivat kontata täällä lattialla ja leikkiä, Komi kertoo.

Neuvoloista perhekeskuksiin

Helsinki on siirtymässä perhekeskusmalliin, jonka tavoitteena on se, että lapsiperhe saa saman katon alta kaikki tarvitsemansa palvelut. Käytännössä pienistä neuvoloista luovutaan, ja ne muuttavat suuriin perhekeskuksiin, joita tulee Helsingissä olemaan kaikkiaan kuusi.

Ensimmäinen, Itäkadun perhekeskus, avattiin vuosi sitten itä-Helsingissä. Toinen keskus on avattu Vuosaareen kesäkuussa ja kolmas avautuu Kallioon ensi vuonna. Perhekeskukseen muuttavat Kallion, Vallilan ja Herttoniemen neuvolat. Suunnitteilla on lisäksi keskustan, lännen ja pohjoisen alueiden perhekeskukset.

– On tärkeää, että perhekeskukset sijaitsevat hyvien kulkuyhteyksien päässä, Helsingin sosiaali- ja terveystoimen ylihoitaja Tarja Viitamäki kertoo.

Muutos tarkoittaa monelle perheelle pidempiä neuvolamatkoja. Kaupunki tosin suunnittelee lähineuvoloita alle 1-vuotiaille. Tällainen lähineuvolakokeilu on parhaillaan käynnissä Kivikossa.

Kahden ja puolen viikon ikäinen tyttövauva Mikander on toista kertaa äitinsä kanssa neuvolassa. Anette Mikander on tuonut vauvansa punnitukseen. Hän huokaisee helpotuksesta, sillä pikkutytön paino on noussut, kuten pitää.

– Luojan lykky, että ollaan oltu tässä lähellä, kun kaikki liikkuminen ja lähteminen kotoa kestää, Mikander sanoo.

Helsingin sosiaali- ja terveystoimen ylihoitaja Tarja Viitamäki lupaa, että asiakkaita kuunnellaan herkällä korvalla. Tosin lähineuvolan toiminta on kankeampaa, kun henkilökuntaa on vain vähän.

– Uskon kuitenkin, että lähineuvolat tulevat säilymään, Viitamäki sanoo.

Kaikki palvelut yhden katon alta

Itäkadun perhekeskuksessa työskentelee moninainen joukko eri ammattilaisia. Samasta talosta löytyy äitiys- ja lastenneuvolan lisäksi muun muassa lapsiperheiden kotipalvelu, sosiaaliohjaus, lasten puheterapia, fysio- ja toimintaterapia, neuvolapsykologi ja avoin neuvola. Lisäksi HUS pitää keskuksessa kahtena päivänä viikossa äitiyspoliklinikkaa.

Helsingin peruspalvelujen johtajan Hanna Viitalan mukaan perhekeskusten kehittämisen taustalla on perheen riski tipahtaa hoidosta. Joillakin perheillä oli paljon kontakteja eri ammattilaisiin, ja lisäksi perheitä lähetettiin lähetteen kanssa aina seuraavaan ja taas seuraavaan paikkaan. Jotkut perheet eivät jaksaneet rumbaa, vaan putosivat palveluiden ulkopuolelle.

– Uskon, että tämä tuo myös pitkässä juoksussa kustannussäästöjä, kun arvioita ei tarvitse tehdä montaa kertaa, Viitala sanoo.

Asiakkaat voivat hyötyä myös perhekeskusten pidemmistä aukioloajoista. Perhekeskus on avoinna iltakahdeksaan saakka, kun yksittäiset neuvolat suljetaan jo klo 16.

Yhteisestä talosta hyötyvät myös ammattilaiset, kun lisäosaamista löytyy samasta talosta. Jos terveydenhoitaja tarvitsee esimerkiksi lastensuojelun tai psykologin osaamista, hän voi kävellä toiseen kerrokseen alan ammattilaisen luo.

Myös pitkän neuvolauran tehnyt Aulikki Komi puoltaa eri ammattilaisten yhteistä perhekeskusta.

– Neuvolan terveydenhoitajan työ on yksinäistä ja vastuullista. Monesti vaikeiden asioiden kanssa oli hankala saada toista ammattilaista paikalle, kun tiesi tarvitsevansa apua, Komi kertoo.

Komin mukaan ne neuvolat, jotka ovat olleet terveyskeskuksen läheisyydessä, ovat saaneet siitä etua. Terveydenhoitaja on saattanut kysyä esimerkiksi lääkäriltä apua.

– Täällä (Paloheinän neuvolassa) lääkärit on kyllä saanut kiinni ja he ovat olleet kiinnostuneita neuvolatyöstä, Komi kiittelee.

Ekstrana erikoissairaanhoitoa ja järjestötyötä

Itäkadun perhekeskuksen asiakkaat ovat saaneet perhekeskuksen myötä myös erikoissairaanhoitoa. HUS pitää kahtena päivänä viikossa perhekeskuksessa äitiyspoliklinikan vastaanottoa.

– Asiakkaat ovat todella pitäneet, kun enää ei tarvitse mennä naisteklinikalle, Viitamäki kertoo.

Erikoislääkärin osaamisesta hyötyy myös muu henkilökunta, sillä he voivat konsultoida häntä asiakkaan hoidossa.

– Henkilökunta oppii siinä samalla myös itse ja se on luontevaa yhteistyötä, jota todella toivomme, Viitamäki kertoo.

Perhekeskuksissa toimivat myös eri järjestöt, kuten Itäkadulla Mannerheimin Lastensuojeluliiton perhekahvila.

Säilyykö tuttu hoitaja, muuttuuko neuvolatyö?

Pienten neuvoloiden etuja ovat niiden läheisyys sekä tuttu henkilökunta. Helsingillä on pitkät perinteet siinä, että se on pyrkinyt takaamaan asiakkaalle saman hoitajan. Tarja Viitamäen mukaan saman hoitajan säilyminen on kaikkein merkittävin asiakkaalle, jotta he viihtyvät perhekeskuksissa. Tähän pyritään jatkossakin, vaikka aina se ei onnistu sairastumisten ja ihmisten liikkuvuuden vuoksi.

Vaikka puitteet muuttuvat, niin neuvolatoiminta jatkuu entisellään. Neuvolapalvelut tekevät jatkossa myös muun muassa synnytyksen jälkeiset kotikäynnit.

Millainen neuvolakäynti sitten perhekeskuksessa oli?

– Erittäin hyvä, täällä pidetään huolta perheistä, sanoo ensimmäistä kertaa neuvolassa vieraillut Gleb Propachkin.

Helsingin neuvolatoiminta on suuressa muutoksessa. Onko kuitenkin jotain, joka säilyy?

– Ihmisen kohtaaminen. Se ei muutu mihinkään, sekä vanhempien että lasten kohtaamiset. Se on aina haaste, naurahtaa Aulikki Komi.

Perhekeskukset tulevat koko maahan

Kaikkialle Suomeen Helsingin kaltainen yhden talon perhekeskus ei tule leviämään, vaikka hallituksen kärkihankkeen mukaan perhekeskusmalli kattaa koko Suomen. Sosiaali- ja terveysministeriön neuvottelevan virkamiehen Anja Ruposen mukaan perhekeskusmalli on ennen kaikkea verkosto.

– Ajatuksena on, että lapsiperheiden tarvitsemat palvelut kootaan yhdeksi verkostoksi, jossa kuntien tuottamat palvelut täydentyvät järjestöjen toiminnalla, Ruponen sanoo.

Ruposen mukaan monissa maakunnissa perhekeskusverkosto on jo olemassa ja kuntiin on järjestetty kohtaamispaikkoja.

– Joissain kunnissa, kuten Helsingissä, palvelut, joita perheet tarvitsevat, on koottu rakennuksiin.

Ruposen mukaan verkostoitumista tuetaan muun muassa koulutuksella. Tällä hetkellä koulutetaan muun muassa yhteisiä menetelmiä toimijoiden välillä, jotta perheet saisivat tarvitsemansa avun mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Myös sähköinen perhekeskus on valmisteilla. Niiden ajatus on sama, kuin Helsingin perhekeskustaloilla. Lapsiperheiden palveluja kootaan yhteen, mukana ovat sekä kuntien että järjestöjen tarjoamat palvelut.

– Ongelma on ollut hieman se, että eri toimijat eivät ole aina tienneet toistensa toiminnasta, tällä mallilla varmistetaan se, että palvelut tunnetaan alueilla, Ruponen uskoo.

Lisätty 9.7. kello 11.20: Sosiaali- ja terveysministeriön antamat tiedot.

Satama-altaasta löytynyt iäkäs mies kuoli Uudessakaarlepyyssä sunnuntaina iltapäivällä.

Ohikulkija huomasi elottoman miehen satama-altaan laiturin vieressä ja soitti hätäkeskukseen viiden aikaan. Yrityksistä huolimatta miestä ei onnistuttu elvyttämään.

Tehtävään hälytettiin useita yksiköitä sekä pelastuslaitokselta, ensihoidosta, poliisista ja myös Kokkolan merivartioaseman partio.

Vielä ei tiedetä, miten mies päätyi altaaseen ja kuinka kauan hän oli siellä ollut.

Vapaaehtoisen meripelastuksen junioritoiminta on alkanut Meri-Lapissa ensimmäistä kertaa. Meri-Lapin Meripelastusseuran toiminnassa on tällä hetkellä mukana kuusi nuorta, jotka harjoittelevat pelastus- ja merimiestaitoja viikoittain.

Perämeren pohjukassa nopeat meripelastustehtävät ovat pitkälti vapaaehtoisten varassa, sillä merivartiosto lakkauttaa Kemin toimipisteen ja lähin merivartioston alus lähtee pelastustehtäviin Oulun Virpiniemestä.

Sisäministeriö lakkauttaa Kemin merivartioaseman ensi vuodesta lähtien. Saman kohtalon kokevat myös Kalajoen ja Kaskisen merivartioasemat. Päätös perustuu Rajavartiolaitoksen viime vuonna tekemään säästöesitykseen. Rajavartiolaitos on arvioinut, että kolmen aseman lakkauttaminen tuo 200 000 euron säästön toimitiloista johtuviin menoihin.

Pienessä seurassa vapaaehtoisia on aina vähän, joten junioritoiminta on tärkeä satsaus tulevaisuuteen. Toiminta on Meri-Lapissa suunnattu 12–18-vuotiaille nuorille, ja 16 vuotta täyttänyt voi olla jo harjoittelijana mukana pelastusaluksella.

– Tämä luo katseen tulevaisuuteen. Kyllä me tarvitsemme meripelastajia näille vesille tulevaisuudessakin, toteaa Kemissä nuorten toimintaa vetävä vapaaehtoinen meripelastaja Pasi Lassuri.

Vetäjiä on vaikea löytää junioripuolelle

Koko Suomessa vapaaehtoisen meripelastuksen junioritoiminnassa on mukana pari sataa nuorta.

Toimintaa ei ole läheskään jokaisessa yhdistyksessä, sillä pienissä seuroissa vetäjien löytäminen on usein hankalaa.

Lassurikin myöntää, että tekemistä riittää, kun vähällä väellä hoidetaan koko kesän päivystys, pelastus- ja avustustehtävät sekä koulutetaan nuoria. Mutta nuorten into tarttuu.

– Se on mukava sitten vanhana miehenä tulla tänne kyselemään, että vieläkö pääsisi mukaan. Toivottavasti näitä kasvoja näkee tulevaisuudessakin näissä merkeissä, Kemissä nuorten toimintaa vetävä vapaaehtoinen meripelastaja Pasi Lassuri sanoo.

Nuoret ovat tosissaan, vaikka hauskuus on tärkeintä

Nuorten harjoituksissa tärkeintä on vielä se, että pelastus- ja merimiestaitojen harjoittelu on hauskaa. Esimerkiksi pintapelastusharjoitukset ovat toivottuja ja vedessä toimiminen vetää suut hymyyn, vaikka harjoittelu otetaankin tosissaan.

– Parasta on, kun pääsee auttamaan toisia ja oppimaan uusia asioita. Ja tietenkin tuo merellä käyminen. Se on ollu aina kivaa lapsesta asti, sanoo Roope Jakovlev, joka aikoo alkaa vapaaehtoiseksi meripelastajaksi sitten, kun ikä riittää.

Myös monella muulla junioritoiminnassa mukana olevalla on tavoitteena suunnata pelastus- tai terveydenhoitoalalle.

– Kivointa on ihmisten auttaminen. Ensihoitoalalle olen menossa, niin niitä asioita käsitellään täällä, toteaa Eerika Tikkala.

Ennaltaehkäisy on parasta ensiapua, mutta kannattaa myös tarkistaa, että tuoreet ensiaputuotteet ja -opit ovat käytössä. Lisäksi kannattaa selvittää esimerkiksi mökin sijainti etukäteen mahdollisimman tarkasti.

SPR:n ensiapukouluttajan Rina Oksasen muistuttaa kolmen H:n muistisäännöstä, joka on hyvä painaa mieleen. Tajutonta ihmistä pitää ensin herätellä. Normaalisti ihminen herää ääneen ja ravisteluun.

Jos ihminen ei herää, niin sen jälkeen hälytetään apua soittamalla 112:een.

Tämän jälkeen tarkistetaan hengitys, jota tunnustellaan kymmenen sekunnin ajan. Normaalisti hengittävä ihminen laitetaan kylkiasentoon mutta hengityksen puuttuessa aloitetaan elvytys.

Hukkuneen kohdalla Oksasen mukaan ensin hälytetään apua, sitten pelastetaan ja kuivalla maalla mahdollisesti aloitetaan elvytys suun putsauksen jälkeen. Elvytys alkaa viidellä alkupuhalluksella.

Oksasen mukaan tilanteessa, jossa on syntynyt iso haava, kannattaa ensin painaa sitä omalla kädellä. Tämän jälkeen huudetaan apua.

– Shokin oireita pitää tarkkailla ja silloin lähdetään hoitamaan ambulanssilla, Oksanen sanoo.

Heimlichin ote on myös hyvä hallita, jos tukehtumisvaara uhkaa. Siinä laitetaan takakautta käsi nyrkissä ylävatsalle ja tartutaan nyrkkiin toisella kädellä. Viisi vetoa taakse- ja ylöspäin toivottavasti irrottaa tukoksen.

Noin 30-vuotias moottoripyöräilijä kuoli sunnuntaina aamupäivällä Orivedellä 9-tiellä. Poliisi kaipaa yleisöltä lisätietoja tapahtuneesta.

Onnettomuustilanteessa kaksi moottoripyöräilijää lähti ohittamaan BMW-merkkistä henkilöautoa. Edellä mennyt moottoripyöräilijä onnistui ohituksessa. Takana ajanut moottoripyöräilijä törmäsi autoa ohittaessaan ajosuuntia erottavaan keskikaiteeseen sekä mahdollisesti myös ohitettavaan autoon.

Poliisin mukaan ohitettava auto pysähtyi aluksi tapahtumapaikalle. Kaksi noin 30-vuotiasta miestä nousi autosta ja havaitsi poliisin mukaan uhrin.

Poliisin mukaan kaksikko ei auttanut tilanteessa, vaan poistui tämän jälkeen välittömästi onnettomuuspaikalta kohti Jämsää.

Moottoripyöräilijä menehtyi välittömästi tapahtumapaikalla. Poliisi kertoo tutkivansa onnettomuuden syitä sekä myös autoilijan mahdollista osuutta tapahtuneeseen.

Tarkka onnettomuuspaikka on Talviaisten jälkeen olevilla ohituskaistoilla 9-tiellä.

BMW- henkilöauto on ollut silminnäkijän havainnon mukaan 500-sarjan coupe/sedan-mallinen, koriltaan toiseksi uusinta korimallia, väriltään musta, alla isohkot urheilulliset vanteet ja takana spoileri. Autossa olleet miehet olivat noin 30- vuotiaita, hoikkia ja pukeutuneina kesävaatteisiin. Toisella oli lippalakki päässä ja tämän henkilön pituus noin 185 senttiä.

Yhteydenotot Sisä-Suomen poliisille numeroon 0295 445322 tai vihjeet.pirkanmaa@poliisi.fi tai puhelimitse vastaajaan 0800-90022.

Sotahistorian säilyttämisen eteen tehdään Suomessa paljon työtä vapaaehtoisvoimin ja puolustusvoimien avustuksella.

Kainuun prikaati nosti noin viikko sitten Suomen Ilmavoimamuseon vapaaehtoissukeltajien paikantaman neuvostoliittolaisen lentokoneen moottorin Suomussalmen Kiantajärven Kiekinselältä.

Moottori oli Polikarpov I-15bis -mallisesta lentokoneesta. Kone teki pakkolaskun Kiantajärvelle talvisodan alussa ja oli vuosikymmeniä järven pohjassa. Pakkolaskun syyksi on arveltu konevikaa tai toisen koneen virhettä pommien pudotuksessa.

Lentäjän tiedetään selvinneen tapahtumasta ja kävelleen takaisin Neuvostoliiton puolelle. Lentokone vajosi jäiden läpi järven pohjaan.

Löytymisen jälkeen koneet kuuluvat Suomen valtiolle. Kai Mecklin

Lentokoneen runko on poistettu jo aiemmin, ja nyt koneen moottori saatiin ylös järven pohjasta. Kainuun prikaati nosti 500-kiloisen m-25-moottorin proomulautalle nosturiautolla.

Lentokoneen moottori luokitellaan historiallisesti arvokkaaksi, ja nostotoimenpiteen dokumentoi Suomen Ilmavoimamuseo. Moottorin sijoituspaikka konservoinnin jälkeen on Raatteen Portin talvisotamuseossa.

– Tällaisilla tapauksilla on todellakin historiallista arvoa, varsinkin alueellisesti ajateltuna. Tapaukseen liittyy uskomaton tarina, joka kerrotaan moottorin sijoituspaikassa Raatteen portissa, Suomen Ilmavoimamuseon johtaja Kai Mecklin kertoo.

Hylkyjen olinpaikkaa ei kerrota

Metsistä ei enää nykypäivänä löydy lentokoneiden hylkyjä sotien ajalta. Suomussalmen löydön kaltaisia hylkyjä on kuitenkin vielä järvissä, soissa ja lammissa, mutta niistä ei hiiskuta.

Museojohtaja Kai Mecklinin mukaan tällä hetkellä on tiedossa muutamia lentokoneiden hylkyjä. Niiden paikat pidetään visusti salassa, jottei hylkyihin kajottaisi.

– Kartoitustyötä tekevät vapaaehtoiset, jotka ilmoittavat löytyneistä koneista eteenpäin. Löytymisen jälkeen koneet kuuluvat Suomen valtiolle, Mecklin kertoo.

Viime vuonna julkisuuteen nousi Itämeren kaasuputken työmaan lähistöltä löydetty kokonainen lentokone. Kyseinen kone on amerikkalaisvalmisteinen kaksimoottorinen Douglas DB-7 Boston / A-20 Havoc -lentokone.

Näitä lentokoneita käyttivät toisessa maailmansodassa muun muassa Neuvostoliiton ilmavoimat ja muut liittoutuneiden sotavoimat.

Suomesta löytyy myös lentäjien muistomerkkejä sotien ajalta. Esimerkiksi Ristijärven Jokikylässä on yksittäisen venäläislentäjän hautapaikka rautatiesillan kupeessa.

Jokikylään kone putosi ilmeisesti helmikuun lopulla 1940, kun Neuvostoliiton koneet olivat pommittamassa Kalliokosken rautatiesiltaa. Paikalliset hautasivat sotilaan putoamispaikan lähelle sillan kupeeseen.

Lentokoneen jäännöksiä, kuten moottorin osia, on vielä seudun taloissa jonkin verran jäljellä, mutta pääosa hylyn metalliosista meni kyläläisten hyötykäyttöön hyvin nopeasti putoamisen jälkeen.

Korjattu 9.7.2018 klo 11.43: Venäjän puolelle korjattu Neuvostoliiton puolelle ja venäläiskone neuvostoliittolaiseksi koneeksi.

USA:n ja Venäjän presidentit Donald Trump ja Vladimir Putin tapaavat Helsingissä 16. heinäkuuta. Spekulaatiot huippukokouksen yksityiskohdista käyvät kuumana, mutta entäpä ruokapuoli? Keskustele jutun lopussa, mitä ruokia sinä kattaisit suurvaltojen presidenteille.

Urheilulegenda Juha Miedon ei tarvitse pohtia hyvää presidenttimenua pitkään. 68-vuotias sanavalmis pohjalainen tarjoaisi poronkäristystä, Lapin puikulaperunoista tehtyä muusia ja jälkiruuaksi – mitäs muutakaan kuin – pääsiäisherkku mämmiä.

– Kyllä poroa pitää olla! Putin on varmaan tottunut syömään poroa, kun on Siperiassa kulkenut. Jälkiruuaksi suomalaista mämmiä. En minä tiedä, pitääkö niille niin rapeeta olla, Mieto veistelee.

Ruokajuomana toimisi vanhan ajan vissyvesi. Mämmin kyytipojaksi Mieto lorauttaisi sinistä maitoa.

– Sen verran voi herroilta kysyä, että sairastaako laktoosi-intoleranssia, jottei mene heti maha kuralle.

Mieto arvelee, että suomalaisten rakastetuin ja vihatuin pääsiäisherkku maistuisi myös suorasukaisista mielipiteistään tunnetulle Trumpille.

– Luulen, että se on sen verran diilimiehiä, että eiköhän sille maistu. Jos ei irvistä syöressään, saattaa jopa kehaista.

"Ruoan pitää olla aina merkityksellistä"

Kun kyseessä on kaksi vaikutusvaltaista henkilöä, huippukokki Jyrki Sukula ei jättäisi mitään sattuman varaan. Sukulan mukaan gastronomia on voimakas viestintäkeino. "Friikit erikoisuudet", kuten mämmin, Sukula unohtaisi kättelyssä.

– Mämmi, eihän sitä tajua kukaan. Siinä ei ole järkeä, sillä ei saada mitään aikaiseksi, Sukula sanoo.

– Ruuan pitää aina olla merkityksellistä, se ei ole sivuseikka. Joskus se voi olla nautinto, joskus terveellistä, joskus sillä ilmaistaan itseään. Sitä ei pidä jättää sattuman varaan.

Kesällä Sukula tarjoaisi sesongin mukaisia ruokia: ehdottomasti kalaa ja sen kylkeen kantarelleja ja kotimaista perunaa. Marjametsän tunnelmaa ruokalistaan toisi mustikka.

– Siinä olisi sisältöä ja viestiä, että meillä on maailman puhtain vesi, ilma ja maaperä. Siihen tukeutuisin.

Sukula arvelee, että Putin ja ylipäätään venäläiset pitävät kalasta, ja se olisi siksi luotettava valinta. Sukulan menu kätkisi mukaansa myös ilmastosopimukseen liittyvän piiloviestin Trumpille.

– Juottaisin järvivettä suomalaisesta järvestä, koska täällä niin pystyy tekemään. Monessa maassa ei voi.

Suositun Kinuskikissa-blogin kirjoittaja Sini Visa puolestaan tarjoaisi presidenteille suomalaisten rakastamia leivonnaisia: mansikkakakkua, mustikkapiirakkaa ja korvapuusteja. Visa loihtisi pöytään myös sinivalkoisella kuorrutteella koristeltuja Aleksanterinleivoksia. Värikkään blogin äiti panostaisi myös isänmaalliseen koristeluun.

Kumpaahan presidenteistä olisi helpompi miellyttää vatsan kautta?

– Vaikea sanoa, kumpi olisi enemmän herkkujen perään. Olisiko Putin sellainen, että katsoo enemmän mitä suuhunsa pistää. Ehkä Trump ulkoisesti ajatellen, Visa naurahtaa.

Keskustele: millainen olisi sinun menusi?

Milla Sulkakoski, 18, Iida Mäntylä, 21, ja Joonas Luoma, 23, kaivavat puiset sestat eli kepit esiin ja hyppäävät varmoin elein tennareissaan 5,5 -metrisille tukeille. Ähtävänjoki virtaa nuorten ja tukkien alla hiljalleen.

Evijärvellä pidetään kesän aikana ilmaisia tukkilaiskursseja tukkilaistaidoista kiinnostuneille, mutta nämä nuoret ovat harrastajia, eivät vasta-alkajia.

– Näitkö?! Ne sai vaihdettua tukkeja lennosta keskenään, hihkuu rannalla seisova eläkkeellä oleva uittomies ja nyt nuoria evijärveläisiä tukkilaistaidoissa kouluttava Reijo Saari.

Nuoria tukkilaisia vain vähän

Tukinuitolla on Suomessa satavuotiset perinteet. Tänä päivänä lajin parissa on aktiivisia kisailijoita kolmisenkymmentä. Harrastajia löytyy noin 60, ja luku on hiljalleen nousussa.

Nuoria harrastajia on luvusta vain murto-osa. Evijärvellä ei kuitenkaan tunnu olevan syytä huoleen. Puolisenkymmentä nuorta harrastaa lajia, ja heistä osa kisaa myös SM-tasolla.

– Tämä on niin monipuolista ja tässä on monta osa-aluetta, ettei pääse kyllästymään. Pitää olla myös pitkä pinna, kun tässä kuitenkin aina välillä kastuu ja tippuu. Vettä ei saa myöskään pelätä, kertoo tänä vuonna toista kertaa SM-tukkilaiskisoihin osallistuva Milla Sulkakoski.

Kuningasjätkä -kisa eli suomenmestaruuskisat miteltiin 7. heinäkuuta Iin Raasakkakoskella. Menestystäkin evijärveläisnuorille tuli mukavasti. Iida Mäntylä ja Milla Sulkakoski sijoittuivat kahden kärkeen sekä tukkilaismaratonissa että koskenlaskussa.

Pariskunnan yhteinen harrastus

Tukkilaistaidot yhdistävät myös yhtä pariskuntaa. Iida Mäntylä ja Joonas Luoma aloittivat harrastuksen vuosi sitten kesällä, ja Iida osallistui SM-kisoihin vain kolmen viikon harjoittelun jälkeen. Tänä vuonna molemmat lähtevät kokeilemaan Iissä Tukkilaismaratonia.

– Täällä (harjoittelemassa) tulee käytyä monta kertaa viikossa. Yhdessä tullaan ja melkein aina töidenkin jälkeen, jos on vain hyvä sää, Iida Mäntylä kertoo.

Joonas Luoma innostui lajista tyttöystävänsä perässä.

– Iida alkoi olla tässä hyvä, niin tuli olo, että yhdessä tämä voisi olla mukavaa. Vähäsen pitää yrittää voittaakin Iidaa välillä, Luoma nauraa.

"Astetta kovempaa touhua"

Tukilla taiteilu on liikuntamuotona fyysinen ja raskas, ja tukilla tasapainoillessaan joutuu käyttämään koko kehoaan.

– Ensimmäinen kesä on uimista. Sitten kun lantion ja vartalon käyttö sekä reagointiaika alkaa toimia yhteistyössä, niin lähtee pyörimään, Reijo Saari kuvailee.

Tukkilaiskisoissa on tapahtunut viime vuosina myös muutoksia. Kuusamossa kisaohjelmaan lisättiin vuonna 2016 koskenlasku sup-laudalla. Tasapainottelu lähes 6-metrisellä tukilla on kuitenkin suppailua haastavampaa.

– On tämä astetta kovempaa touhua, voisiko sanoa että tämä on yhdenlainen action-laji. Kaikki vaan kokeilemaan!, yli 20 vuotta lajissa kisannut ja jo 10-vuotiaana uittoon kasteen saanut Saari lataa.

Pirkanmaalla toimiva juristi erotettiin Suomen Asianajajaliiton jäsenyydestä viime joulukuussa. Helsingin hovioikeus päätti maanantaina, että Suomen Asianajajaliiton valvontalautakunnan päätöstä ei muuteta.

Erottaminen on harvinaista. Liitto on arvioinut aiemmin, että tapauksia ei ole edes vuosittain. Jos asianajaja erotetaan liitosta, hän ei saa enää käyttää asianajajan titteliä. Tämä tekee ammatin harjoittamisesta todella vaikeaa.

Tunnetuin liitosta erottaminen on ollut lähivuosina Heikki Lampelan tapaus. Lampela on valittanut hovioikeuteen, jonka päätöstä ei ole vielä tullut. Asianajajaliiton jäsenyyttä voi hakea uudestaan aikaisintaan kolmen vuoden päästä, Yle kertoi tuolloin.

Laiminlyöntejä ja tuomio taustalla

Pirkanmaalaisen erottamisen perusteena on liiketoimintakiellon rikkomista koskeva lainvoimainen tuomio sekä laiminlyönnit konkurssipesän pesänhoitajan tehtävässä. Asianajaja tuomittiin liiketoimintakiellon rikkomisesta 40 päiväsakon rangaistukseen.

Valvontalautakunnan mukaan asianajaja oli halunnut auttaa liiketoimintakieltoon tuomittua henkilöä työllistymisessä. Tarkoituksena oli, että henkilö työskentelisi asianajajan johtamassa yrityksessä. Käytännössä yrityksen pyörittäminen oli jäänyt kuitenkin liiketoimintakieltoon tuomitun kontolle. Asianajajan toiminta katsottiin liiketoimintakiellon rikkomiseksi.

Valvontalautakunnan mukaan asianajajan toiminta oli hyvän asianajajatavan vastaista.

Asianajajan katsottiin myös laiminlyöneen tehtäviään konkurssipesän pesähoitajana vuosien ajan. Valvontalautakunnan mukaan hän jätti muun muassa vastaamatta konkurssiasiamiehen tiedusteluihin ja aiheutti taloudellista vahinkoa konkurssipesälle.

Asianajaja vetosi hovioikeudessa siihen, että Suomen Asianajajaliiton jäsenyydestä erottaminen merkitsi samalla ammatin menetystä. Hänen mielestään erottaminen oli ankara ja kohtuuton päätös. Hän vetosi muun muassa siihen, ettei saanut mitään hyötyä itselleen. Hän myös korvasi konkurssipesälle aiheuttamansa vahingon.

Pirkanmaalainen vaati asian kumoamista ja palauttamista uudelleen käsittelyyn tai toissijaisesti varoitusta ja 5 000 euron seuraamusmaksua.

Hovioikeus katsoi kuitenkin, ettei aihetta valvontalautakunnan ratkaisun muuttamiseen ole. Päätös ei ole lainvoimainen. Valituslupaa voi hakea korkeimmalta oikeudelta.